Novelli: Pokerihai

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa. 

Mainittakoot kuitenkin eräällä läheisellä sillalla tupakoinut vanha herra, joka antoi idean tarinalle. Jos koskaan luet tätä niin kiitos, tämä on sinulle.

***

Kesä oli tiessään. Sää oli muuttunut koleaksi ja tuuli heitteli jo lehtiä puista. Pellot muuttuivat kullanruskeiksi ja ihmiset alkoivat pukeutua lämpöisempiin vaatteisiin. Autot huristelivat sillan ylitse ja niiden kuvajaiset suhahtivat järven pinnalla. Nuori tyttö juoksi verryttelypuvussaan ohitse.

Martin sytytti savukkeen ja rapsutti sitten toisella kädellä paksun parran peittämää poskea. Ihmiset nyrpistelivät nenäänsä ja katsoivat häntä oudoksuen ohi kulkiessaan. Hänen vanha villapaitansa oli haissut kalalta ja savulta aina siitä päivästä saakka kun hän oli muuttanut takaisin Suomeen ja ryhtynyt jälleen kalastajaksi. Sen jälkeen kaikki päivät olivat olleet samanlaisia, eikä mitään odottamatonta ollut enää koskaan tapahtunut. Aina välillä nousi jokunen uusi rakennus jonnekin tai kaupunkiin muutti uusia ihmisiä, mutta sitä Martin oli katsellut koko elämänsä ja vieläpä paljon isommissa puitteissa. Suomi oli pieni piste maailman kartalla ja pisteitä oli helpompi sivuuttaa kuin isoja alkukirjaimia.

Sillan kaide oli sateen jäljiltä märkä, mutta Martin nojasi käsivartensa siihen ja puhalsi hitaasti savut ulos. Joukko teinejä huristi sillan ylitse mopoillaan ja selän takaa kulki nuori pariskunta käsikkäin. Sisuksissa pihisi vielä henki, mutta Martin tiesi olleensa kuollut jo kauan. Kun varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka istui luodolla kalastamassa ja verkkoja virittelemässä, tiesi olevansa jossain muualla kuin tämän maan päällä.

”Työmiehen helvetti”, Martin murisi ja yski karheasti päälle.

Ei hän enää mikään työmies ollut, ei enää siinä iässä, mutta se oli Martinin ainoa ilo. Ei hänestä enää vanhana karhuna ollut Amerikkaan lähtemään ja Las Vegasin loistoa katsomaan. Muistoja ja niitä herättelevää gramofonia häneltä ei onneksi voinut kukaan viedä. Joskus kotihoitajat kyllä olivat aivan liian nuoria kun eivät vanhaa gramofonia saaneet soimaan, mutta samalla siitä oli hyötyä Martinille, joka toisinaan sai sievät hoitajatytöt pyörähtelemään kanssaan. Muutamalla oli vaaleat hiukset ja punaista huulipunaakin, aivan kuten hurmaavilla show-tytöillä Vegasissa. Martin nyökytteli ja veti pitkät savut tupakastaan. Ohitse mennä porhalsi kiiltävä urheiluauto.

Seitsemäntoista kesäisenä kasinoille livahtaminen ei ollut koskaan helppoa. Martin muisti silloisten, amerikkalaisten ystäviensä typerät ja hullut ideat siitä miten he ehkä pääsisivät sisään, mutta lopputulos oli vain hengästyttävä kissa-hiirileikki turvamiesten kanssa. Joskus he pääsivät väärillä papereilla sisään, mutta parhaimmassa tapauksessa ihastuttavat show-tanssijat ottivat heidät hetkeksi takahuoneeseen ja täyttivät heidän siloiset poskensa punaisilla huulten kuvilla. Nuorena poikana kokemuksella oli pakko rehvastella jälkikäteen ympäri kyliä, ihan vain nähdäkseen miten toisten kasvot vihertyivät kateudesta.

”Hei sori, olisko sulla tulta?”

Finninaamainen juippi otti sytyttimen vastaan, sytytti savukkeensa ja kiitti ennen kuin maleksi pois paikalta. Martin tumppasi oman savukkeensa ja nojasi sitten käsivartensa takaisin kaidetta vasten. Alkoi sataa tihuttaa, ja katsellessaan joen pintaan syntyviä renkaita, muisti Martin miten Vegas oli tehnyt sateestakin hohdokasta. Ihmisten sateenvarjoista syntyi massiivinen meri, joka hajaantui useisiin virtoihin ihmisten kiirehtiessä milloin taksiin, milloin limusiiniin tai hotelliin. Värikkäät valot hehkuivat kutsuvasti ja mainostekstit räjähtivät silmille kuin ilotulitteet. Parikymppisenä, jo menestyvänä pokerihaina Martin saattoi kävellä minkä tahansa hotellin, kasinon tai ravintolan ovista sisään ja hänet toivotettiin tervetulleeksi kuin kotiinsa. Ihmisten nauru, puhe ja jukeboxin hiljainen soitto loivat lämpöä ympärilleen ja ovimies otti vastaan hänen sateenvarjonsa, ennen kuin tarjoilija ohjasi hänet vakiopöytään.

Ihmiset supattivat selän takana ohi kävellessään, he kummastelivat vanhaa miestä joka seisoi sateessa ja nojasi käsivarsillaan kaiteen märimpään kohtaan. Martin sulloi savukeaskia syvemmälle taskuunsa, ettei se olisi kastunut. Ravintoloissa hän ei ollut koskaan polttanut, sillä se ei näyttänyt tyylikkäältä. Isojen kihojen sikaritkin olivat jotenkin mauttomia. Sitä paitsi Martin muisti saaneensa osakseen useamman, punaisten huulten kehystämän hymyn vieraista pöydistä, eikä se voinut olla vain hänen pukunsa ansiota. Tarjoilija toi hänelle lasin kalleinta viskiä ja samaan aikaan lavalle asteli pitkässä, kultaisessa mekossaan Charlene. Ihana, timanttiakin säihkyvämpi Charlene. Nainen joka lauloi kuin seireeni mutta näytti enkeliltä.

Martin veti lakin päästään, puristi sitä kuivemmaksi ja läiskäsi sen sitten takaisin harmaitten haituvien peittämään päähänsä. Kauemmaksi hänen viereensä oli ilmaantunut nuori kalastaja, joka parhaillaan viritteli virveliään kalastuskuntoon. Aivan vääränlainen uistin, liian kirkas ja räikeä. Samaa oli Charlene sanonut hänen solmiostaan ja sen väreistä, kun he rakastelun jälkeen olivat maanneet pukuhuoneen sohvalla. Charlene oli aina halunnut Martinin polttavan ennen rakastelua ja sen jälkeen, vaikkei hän itse tupakoinut. Hän sanoi kiusoitellakseen, että Martin näytti miehekkäämmältä savukkeen kanssa.

Sade lakkasi ja Vegas oli poissa. Autot hupenivat tieltä ja joen pinta tyyntyi, kauempana kaislikossa loiskahti komeasti. Martin kaiveli uutta savuketta taskustaan, samalla kun joku urheiluhullu viiletti pyörällä ohitse. Vanha karhu lähti kävelemään satamaa kohti ja pisti samalla tupakaksi. Kotonaan hän voisi kuulla Charlenen laulavan hänelle vielä kerran. 

Kirjoittajan kehitysmeemi

Bongasin DeviantARTista memen, jossa pyydettiin taiteilijaa kuvin esittämään kehityksensä vuosien varrella. Koska vanhoja valokuvia on päässyt katoamaan bittiavaruuteen liikaa, eikä piirtäminen tai maalaaminen ole koskaan ollut se minun juttuni, päätin tehdä vähän vastaavanlaisen meemin kirjoittamisesta. Hypätään siis ajassa taaksepäin ja lähdetään katsomaan, kuinka kaukaa ollaan tänne saakka tultu (:

Ihan ensimmäisiä tarinoitani, vuosina ennen kunnollista kirjoitustaitoa kirjoitettuja, en onnistunut löytämään. Nämä tekstit oli kirjoitettu tosiaankin jo ennen koulun alkua, vuonna 1996. Tekstit olivat silloin odotetusti hyvin lyhyitä ja täynnä kirjoitusvirheitä, äidiltä joutui pyytämään mallia useitten sanojen kirjoittamiseen (en siis käynyt esikoulua, sillä äiti oli perhepäivähoitaja ja teki siis töitä kotona). Tästä vuodesta ei mieleen ole jäänyt mitään erityistä, mutta teksteissä seikkailivat usein lempi tv-sarjoistani tutut hahmot, esimerksi Teletapit ja Muumit. 

Ihan ensimmäisiä tarinoita kouluajoiltakaan ei ole säilynyt. Niissä aihe oli lähes aina sama: HEVOSET. Vuonna 1998, kun olin toisella luokalla, saimme ensimmäistä kertaa tarinavihot koulusta, ja kirjoitusläksyjä oli oikeastaan yllättävän paljon. En oikein osaa sanoa, kirjoitinko tarinoita jo tuolloin kirjoittamisen ilosta, vaiko siksi, että läksyt oli pakko tehdä. Huomasin kuitenkin nauttivani kirjoittamisesta, sillä luovat läksyt eivät koskaan tuottaneet minulle päänvaivaa, mielikuvitukseni ollessa melko notkea. Opettajani taisi huomata tämän ennen minua ja kirjoittikin jossain vaiheessa yhden heppatarinani loppuun kommentin, jossa heitti että voisin kirjoittaa kirjan nimeltä Hevoskertomuksia. Tästä innostuneena aloin käyttää kirjoittamiseen myös vapaa-aikaa, ja niinpä toisen luokan lopussa, vuonna 1999 lahjoitin opettajalleni "kirjan" (ohuen ruutuvihon), jonka kannessa luki Hevoskertomuksia. 

Seuraava "suuri" mullistus tapahtui neljännellä luokalla, jolloin tutustuin fantasiakirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan. Harry Potterit tulivat minulle tutuiksi vasta viidennellä luokalla vuonna 2001, ja samalla tutuksi tuli myös fanfiction, vaikken tuolloin vielä termin olemassaolosta tiennytkään. Neljännellä luokalla luin satunnaista fantasiakirjallisuutta ja sen vaikutukset näkyivät myös tarinoissani:

"Niin, minun nimeni on Janine. Asun tavallisessa perheessä. No, en ehkä niin tavallisessa kuin luulette. Nimittäin velhoperheessä, johon kuuluu velho-isä, noita-äiti, hullut kaksoisveljet ja pieni, ruma noita-vauva. Minä itse olen perheeni fiksuin. -- Äitini toi minulle kutistusloitsun uhriksi joutuneen matkalaukkuni. Sidoin sen ketjuun ja annoin sen lohikäärmeelle.--"

Viidennellä luokalla Harry Potterin henkilöt alkoivat olla osana useita tekstejäni. Läksytarinoihin niitä ei tietenkään voinut ottaa mukaan, mutta vapaa-ajalla sain monta vihkoa täyttymään itse keksityillä Harry Potter seikkailuilla. Mukaan tuli myös tekijä, joka seurasi minua muihinkin fanfictioneihini - oma hahmo. Oman hahmon kautta koin tavallaan olevani itse mukana tarinassa, osa jo keksittyjen henkilöitten maailmaa. Ensimmäiset omat hahmoni olivatkin hyvin paljon itseni kaltaisia, tai sisälsivät piirteitä joita ihailin/toivoin itselleni.

Harry Pottereitten rikas kieli alkoi  kuudennella luokalla vaikuttaa kirjoittamiseeni ihan uudella tavalla. Aluksi lainasin kirjoista suoraan kielikuvia omiin teksteihini, mutta myöhemmin samanikäisenä, 12-vuotiaana, aloin kehitellä omia kielikuviani. Mietin miten asioita voi verrata keskenään ja pyrin herkuttelemaan kuulemillani ilmauksilla. Kuudes luokka oli sitä aikaa, kun aloin todella arvostaa äidinkielemme minulle vielä tuntemattomia saloja. Tämän, Harry Pottereitten ja muun fantasiakirjallisuuden siivittämänä kirjoitin kevään 2003 aikana ensimmäisen "suuren fantasiateokseni". Loin oman maailman, omat hahmot ja kehitin seikkailun, jolla täytin silkkikantisen päiväkirjan 265 sivua. Nykyisin tämäkin teos löytyy rakkaan ala-asteen opettajani hyllystä.

Kotitehtäväteksteissä hevosaihe oli edelleen lähellä sydäntäni. Valmiiksi annetuista aiheista kirjoittaminen on aina hieman tökkinyt omalla kohdallani ja niin se teki myös ala-asteella. Kun aihe oli vapaa, tuntui turvalliselta palata hevosten pariin - nyt mukana oli kuitenkin myös ripaus taianomaisuutta:

"Tuuli henkäili hiljaa metsässä, kun Kirsikankukan kaviot tömähtelivät tasaisesti maahan. Pian niitty avautui edessämme. Nostin laukan. -- Näin sen, miten valkea hevonen ei ehtinyt hidastaa, vaan putosi alas. -- Silloin huomasin, että tasaisella kalliolla oli vaaleanpunainen ja valkea kirsikankukka.
 -Kiitos, minä kuiskasin.
 -Kiitos Kirsikankukka."

Yläasteelle siirtyessäni luovuin hevosaiheesta pikkuhiljaa kokonaan. Tarinatehtäviä ei kotitehtäväksi tullut melkein lainkaan, joten samalla kirjoittaminen siirtyi vapaa-ajalle. Fantasiakirjallisuudesta innostuttuani muuttui fantasia kirjoitusteni yleisimmäksi genreksi. Taru Sormusten Herrasta, Harry Potter, sekä Dragonlance kirjat olivat suurimmat innoittajani, ja niitten vaikutus teksteihini näkyi hyvin selvästi. Moni kirjansa tunteva nimittäisi niitä varmasti melkein suoriksi kopioiksi, enkä syyttäisi näitä henkilöitä ollenkaan. Oma juoni oli minulta pitkään hakusessa, kunnes keksin oman "saagan", johon kirjoitin kolme, noin 100 sivun mittaista osaa. Tietokonetta perheessämme ei ollut, joten kaikki kirjoittaminen tapahtui edelleen käsin ruutuvihkoihin. Koulupäivien jälkeen saatoin joskus istua useita tunteja kirjoittamassa, ja siksi sanoisinkin vuosia 2003-2005 kirjoittamiseni kultaisimmiksi ajoiksi.

Näinä vuosina harkitsin myös ensimmäistä kertaa lähettäväni kirjoituksiani kustantajille. Jälkeenpäin ajateltuna olen ihan iloinen etten sitä tehnyt, sillä kirjoittamiseni oli tuolloin vielä hyvin pienissä lasten kengissä, joitten koon kuului kasvaa muutamalla numerolla. Tarinoissani itse tarina oli usein melko tökkivä ja haparoiva, vähän kuin koostunut sirpaleista, jotka eivät millään mahtuneet samoihin kehyksiin. Loppuun ja alkuun kiinnitin aina eniten huomiota, ja yleensä niistä tulivatkin tarinoitteni parhaimmat osat:

"'Minulla oli voimakkaita rohtoja, joista vain jokunen auttoi sinua. Lopullisesti sinut paransi se poika' -- 'Hän tuhosi sen sydänkaulakorun, joka purki kirouksen lopullisesti. Sinä olet onnekas, Miribél, kun selvisit. Mutta sinulla onkin jotain aivan erityistä, mitä muilla ei ole.'-- 'Minun on lähdettävä', totesi Lumi Kaarna yhtäkkiä. Hän nojasi sauvaansa oikaisten ruumiinsa sängyltäni ylös. Kun hän pääsi ovelle, hän katsoi minua olkansa yli hymyillen. 'Miribél', hän sanoi hiljaa. Hymyilin kysyvästi vanhukselle, joka nyökkäsi ja iski leikillisesti silmää. 'Sinulla todellakin on sankarittaren sydän', hän sanoi ja astui ovesta ulos."

Loput olivat usein aikalailla kliseitten täyttämiä ja "eeppishakuisia", ihaillessani niin kovasti J.K Rowlingin ja J.R.R Tolkienin tuotantoa. Kuvittelin asioita usein mielessäni elokuvana ja sillä tavalla etsin oikeanlaista kohtausta; jos en jotain pystynyt mielessäni näkemään, se ei sopinut tarinaani.

Yläaste kului pitkälti fanfictionin parissa. Termi tuli minulle tutuksi vuonna 2003 (ja jos se on teille vieras, ottakaa selvää tästä linkistä) ja sen jälkeen kyseinen kirjoittamisen laji lumosikin minut täysin. Fanfictionia tuli kirjoitettua monesta itselleni tutusta maailmasta, Keski-Maasta aina useitten mangojen ja animeitten maailmoihin. Muistikuvissani fanfictionin kirjoittaminen oli hyvin viihteellistä, sillä kavereitten kanssa niihin tuli keksittyä omia hahmoja, ja usein kaverit olivat myös innokkaita lukemaan tekstejäni ja kommentoimaan niitä.

Lukiovuosinani 2006-2009 en sitten kamalasti kirjoittanutkaan. Osasyynä oli varmasti pitkään kestänyt masennukseni, osasyynä se ettei yleisöä kirjoituksilleni enää kamalasti löytynyt. Fanfictionia tuli edelleen satunnaisesti kirjoitettua, ja originaalituotoksia olivat lähinnä lyhyet runot ja novellit. Koska luovia kirjoitustehtäviä tuli lukiossa vielä harvemmin vastaan kuin yläasteella, pysyi kirjoittaminen pitkälti vapaa-ajan juttuna.

Yhden suuren originaaliprojektin aloitin vuonna 2006. Tämän oli tarkoitus olla enemmän realistinen tarina kuin aiemmat kirjoitukseni, eikä minulla ollut juonesta oikein kunnollista käsitystä. Jokin minut kuitenkin pakotti uskomaan kirjoitukseeni, mutta sittemmin innostus sitä kohtaan kuitenkin lopahti. Tarinassa huomasi miten kirjallinen ilmaisuni oli löytänyt ihan uusiin ulottuvuuksiin, uskalsin nyt enemmän leikitellä sanoilla ja käyttää kielikuvia:

"Ei tuullut. Suuret hiutaleet laskeutuivat alas mustiin pörröisiin hiuksiin ja sulivat niihin. Punatulkku lennähti maahan ja katseli epäilevästi tyttöä, joka oli laskenut poskensa viileää lunta vasten ja katseli nyt suurin silmin pikkuista lintua. Kädet haparoivat pahvilaatikon perälle ja tarttuivat leivänkannikkaan. Ne murensivat siitä murusiksi pienen palan ja varovasti käsi ojentui lintua kohti. Pomppien tuo pieni siivekäs aluksi perääntyi. Sen silmät kohtasivat tytön silmät. Kaksi kylmän armoilla olevaa olentoa, molemmat niin siipirikkoja ja hiljaisia."

Lukiossa en muista törmänneeni yhteenkään äidinkielen opettajaan, joka ei olisi moittinut minua metaforien liiallisesta käytöstä. Moitteista huolimatta koukeroisia kielikuvia eksyi silti turhan usein esseisiin ja jopa tekstitaidonharjoituksiin, Ne olivat tiukasti kiinni kirjoittaja-minässäni, eivätkä tahtoneet millään hankauksella irrota. Ylioppilaskirjoitusten alkaessa osasin kuitenkin kirjoittaa tekstitaidonvastauksia ilman metaforamössöä, ja sainkin tekstitaidosta oikein mukavat pisteet. Siltäkään en kirjoittanut äidinkielestä kovinkaan hyvin, kaiken yllättäen kaatuessa essee-kirjoitukseen.

Lukioaikaisista teksteistäni suurimman osan veivät hajonneet tietokoneet ja tämän pölhökustaan ymmärtämättömyys tajuta tallentaa tekstejä muistitikulle. Mainittavia kirjoituksia edellä mainitun originaaliprojektin lisäksi ei kuitenkaan juuri ollut, joten aikahypätään vuoteen 2010. Vuosi lukion jälkeen aloitin ihan ennätyspitkän fanfiction projektin, jonka lopullinen sivumäärä ylitti reilusti sadan. Pidän tätä tekstiä edelleenkin yhtenä merkittävimmistä projekteistani. Tarina kertoo naissotilaasta, joka tavoittelee kunniaansa korkealla hinnalla:

"Keskustassa kaikki oli saastunutta, ja pitkän aikaan minäkin olin onnistunut koskettamaan vain virtuaalista taivaan kantta ja sen pikseleistä koostuvaa sinerrystä, ennen kuin Angeal oli ottanut minut mukaansa pois kaupungista ja näyttänyt miltä taivas, maa ja meri näyttivät tunkkaisen saastekertymän ulkopuolella. Siellä mikään ei vihertänyt sairaana, tuuli tuiversi tukkaa ja hengittäminen tuntui kevyemmältä, siellä ilma jopa maistui joltakin, makealta ja vapauttavalta. Pilvet eivät olleet raskaina riippuvia, synkkiä massoja vaan ohuita haituvia ja keveitä kuin perhosen lento, joitten välitse auringon- ja kuunvalo pääsivät vapaasti siivilöitymään ja sävyttämään pehmeää maata. Sormet upposivat multaan ja ruohikkoon, kaikkeen siihen mistä oli joskus lapsena vain unelmoinut ja kuvitellut, miltä se tuoksui, miltä se tuntui. Ja kun paikan päälle pääsi, kun ensimmäistä kertaa kellahti ruohikon sekaan, siitä ei koskaan halunnut nousta, se voitti mennen tullen sängyn ja peitteet, jotka olivat Shin-Raan tullessa tuntuneet taivaan lahjoilta."

Kyseinen tarina alkoi vuonna 2010 ja päättyi 2011, käytin sen kirjoittamiseen yli vuoden. Mikään mullistavan loistava juoni ei tässäkään ollut kyseessä, eikä se suinkaan ole syy siihen, miksi olen tarinasta ylpeä. Sain sitä kirjoittaessani paljon, kommentit olivat rakentavia ja samalla opin myös kitkemään metaforia pois teksteistäni. Kovasti kiinnyin myös tarinassa esiintyneeseen omaan hahmooni, jonka seurassa kirjoitin ensimmäistä kertaa oikeaa hahmokehitystä. Kirjoituskokemuksena tämä oli kaikin puolin hieno ja arvostan sitä edelleen.

Vuonna 2012 ja kuluvana vuonna 2013 olen kirjoittanut enimmäkseen novelleja ja muita originaalitarinoita. Fanfictionia ei edellä mainitun projektin jälkeen tullut enää kamalasti kirjoitettua, mutta aina välillä senkin pariin tekee mieli palata. Tällä hetkellä suurin projektini on originaalitarina, joka kulkee parhaillaan työnimellä "Se oikea". Kyseessä on fantasia-genren edustaja, jossa päähenkilönä on nuori kukkakaupan tyttö. Koelukijaksi tarinalle saa edelleenkin ilmoittautua, olen menossa vasta kolmannessa luvussa ja tähän mennessä tekstiä on kertynyt 33 sivua. Haluan ottaa kyseisen projektin kanssa rauhallisesti, sillä tarkoitus olisi lähettää tämä teksti kustantamoon, jahka se joskus valmistuu (: Alla näyte kyseisestä tekstistä:

"Katu oli suurimmaksi osaksi varjossa, täynnä pienempiä ja tuntemattomampia putiikkeja, vanhempien ihmisten pitämiä. Niissä myytiin valkoista magiaa, taikapölyä, antiikkimaljoja ja vaikeasti koulutettavia taikaotuksia ja henkiä, joista ammattimaisilla otteilla sai oivia palvelijoita. Useitten liikkeitten ikkunat olivat pölyn peitossa, ja ovien yläpuolella riippuvat kyltit pitivät pahaenteistä narinaa, kuin itkien kauan sitten menneen loiston perään.

Yhden liikkeen ovelle kuitenkin pääsi kauppakadulta ohut valokaistale. Muuten hämärällä ja tukahdutetun oloisella kadulla sellainen näytti suoranaiselta häväistykseltä, mutta kaupan maine kertoi toisenlaisen tarinan. Ovi oli kulunutta, vaaleaa puuta, ja siihen oli upotettu pyöreä lasi-ikkuna. Molemmin puolin ovea oleviin näyteikkunoihin oli aseteltu kirjava valikoima kasveja, ja oven yläpuolella riippui puinen kyltti, jonka koristekaiverruksien sisäpuolelle oli teksti Mykerön kukkaispuoti."

Haave omasta tekstistä kovien kansien välissä on elänyt vuodesta 2003 lähtien. Koko sen ajan kun olen kirjoittanut, olen rakastanut sanoilla leikittelyä yli kaiken ja pitänyt mielikuvitusta todisteena ihmismielen voimakkuudesta. Meille on annettu uskomaton lahja luoda päämme sisällä maailmoja, joita kukaan muu ei ole aiemmin löytänyt, henkilöitä joihin kukaan ei ole aiemmin tutustunut ja tarinoita, joita ei ole koskaan ennen kerrottu. Lahjakas en ole koskaan väittänyt olevani oikein missään, mutta kirjoittamisesta voin sanoa, että se on SE minun juttuni. Odotan innokkaana tulevia oivalluksiani kirjoittamisen parissa.

Novelli: Sateenvarjo

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa.

***

Olipa kerran poika. Hän oli niin pieni, etteivät hänen vanhempansa koskaan vaivautuneet antamaan hänelle nimeä, sillä kukapa huomaisi niin pientä olentoa? Pojalla oli paksut, vaaleat enkelin kutrit ja ihanan pyöreät posket, joiden punotus sai ne muistuttamaan herkullisia omenia. Kukaan ei kuitenkaan innostunut matalalla kasvavista omenista, sillä ihmiset katselivat mieluummin korkeuksiin kuin alas maahan, jossa ryömi inhottavia hyönteisiä ja ties mitä muuta epäilyttävää.

Minne tahansa vanhemmat menivätkään, he pitivät poikaa visusti lähellään. Vähän samalla tavalla huolehdittiin niistä kalleimmista arvoesineistä ja tärkeimmistä muttereista, mikä sai pojan uskomaan että hän oli vanhemmilleen hyvin arvokas. Niin hän uskoi aina siihen saakka, kunnes eräänä iltana oppi erottamaan ensimmäiset sanansa: hankala, pieni ja työläs. Vanhempiensa tietämättä poika oli hyvin älykäs, joten näitten sanojen kanssa hän teki saman tien myös ensimmäisen yhteenlaskutoimituksensa. Jos hankalan summasi työlään kanssa, oli lopputulos yhtä kuin vaikeasti ylläpidettävä, ja jos vaikeasti ylläpidettävä summattaisiin vielä yhteen pienen kanssa, saatiin lopputuloksena tietää pienuuden olevan ongelma. Poika oli matemaattinen nero, ja etsi vastausta ilmenneeseen pulmaan. Ikäisekseen hän löysi sangen yksinkertaisen ratkaisun varsin nopeasti: jos pieni oli ongelma, suuren täytyi olla ratkaisu. Ihmisen tapauksessa yhtälön puuttuva tekijä, ratkaisuun johtava komponentti x, olisi kasvaminen.

Poika etsi vastausta kirjoista. Huolimatta sangen varhain heränneistä lahjakkuuksistaan hän ei hallinnut vielä lukemista, vaan tyytyi rakentamaan yhtälöitä pelkkien kuvien avulla. Pian hänelle selvisi, että jos ruokaympyrä kerrottaisiin kahdella ja summattaisiin nukkumisen kanssa, olisi tuloksensa kasvaminen. Niinpä poika söi ja söi, söi niin paljon että vanhemmat kovasti ihmettelivät sellaista ruokahalua.  Hän nukkui ja nukkui, nukkui niin pitkään ja makeasti että vanhemmat joutuivat herättelemään välillä. Yhtälö oli viallinen, poika joutui hylkäämään sen. Hän turhautui ja tyytyi pienuuteensa hyvin pitkän ajan, kunnes tuli ajatelleeksi.

Ehkä hän ei ollutkaan ihminen?

Jälleen hän alkoi etsiä vastausta kirjoista. Hän osasi nyt ensimmäiset sanansa ja ensimmäinen sana, joka tuli vastaan (vieläpä useamman kerran) oli vesi. Kuvissa se imeytyi maahan ja maan alla juuriin, herättäen kukat ja muut kasvit, jotka olivat kaikkien ihmisten suosiossa.

Vesi, tuumi poika kiinnostuneena, miten yksinkertainen ja kaunis asia. Vesi.

Niinpä poika alkoi kylpeä. Hän kylpi ja kylpi, kylpi niin paljon että vanhemmat joutuivat keskeyttämään sen nuhan estämiseksi. Yhtälö oli ja pysyi virheellisenä.

Eräänä viikonloppuna järjestettiin suuret juhlat, johon vanhempien sukulaisia ja ystäviä oli kutsuttu. Ilman piti olla kaunis ja kesäinen, mutta se olikin harmaa ja vetinen. Ohuet sadevesijuovat valuivat ikkunoita pitkin, muodostettuaan ensin saarekkeita lasin pintaan. Poika istui takapihalla. Hän oli niin pieni, etteivät isot ihmiset kiinnittäneet häneen huomiota, ja juhlat olivat niin isot, että vanhempien mielestä ne olivat liian vaaralliset pienelle ihmiselle. Poika istui ja tunnusteli sadetta.

Pieni, keltainen sateenvarjo oli unohtunut kukkapenkkien vierelle. Poika katseli sitä hetken, kallisteli päätään puolelta toiselle ja ihmetteli. Sateenvarjo oli liian pieni ollakseen vanhempien, muttei se pojallekaan kuulunut. Harmaassa säässä keltainen kangas oli kirkas kuin aurinko ja poika ihmetteli, kuka oli voinut unohtaa niin kauniin sateenvarjon omille teilleen. Uteliaana hän nousi jaloilleen ja tassutteli tutkimaan löytöään lähempää. Hän nosti varjon pieniin käsiinsä, käänteli sitä hetken ja lopulta heilautti sen auki. Kangas oli ehjä, aivan kuin uusi ja tuoksui jotenkin hassulta. Se muodosti pojan ylle ohuen, mutta turvallisen katon, jonka alle sadepisarat eivät päässeet. Poika hymyili ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Miten sateenvarjo olikaan niin pieni, mutta niin turvallinen ja kaunis. Sen alla istui mielellään monta tuntia, kuuntelemassa rankkasadetta ja sen ropinaa keltaista kangasta vasten.  Silloin pojasta oli ihan mukavaa olla pieni, sillä sateenvarjoa ei haitannut pitää häntä kuivana. Se vaikutti hyvin iloiselta pysyessään kirkkaana kaiken aikaa.

Juhlien päätyttyä alkoivat vanhemmat etsiä poikaansa. He etsivät ja etsivät, etsivät niin pitkään että olivat lopulta aivan uuvuksissa. Lopulta toinen heistä huomasi ikkunasta, miten takapihalla hehkui jotain kirkasta. Sateen jälkeen esiin tullut aurinko lämmitti sateenvarjon keltaista kangasta ja sai sen hehkumaan kuin maahan pudonneen tähden. Sen alta vanhemmat etsivät ja toinen heistä kirkaisi niin repivästi, että se kaikui lähiasukkaiden unissa vielä seuraavanakin vuonna. Poika oli kuollut. Hän istui velttona, kalpeana ja sinertävänä kukkaruukkua vasten, silmät yhä auki ja katse taivasta kohti.

Poika hymyili ja hymyili, hymyili kauniimmin kuin koskaan…

Novelli: Elämälle mahdollisuus

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa. 

Teksti on kirjoitettu yhtenä ennakkotehtävistä Metropolian Ammattikorkeakouluun käsikirjoittajalinjalle. Tehtävänantona oli kirjoittaa "kohtaaminen, joka sytytti minut". Arviontikriteereinä olivat emotionaalisen kosketuspinnan saavuttaminen, koskettavuus ja omakohtaisuus. 

***

Kesästä saakka olin toistuvasti yrittänyt itsemurhaa ja istunut vessan lattialla viiltelemässä. Olin sekaisin, vailla tietoa siitä mihin suuntaan olisi pitänyt edetä. Lukion lopettamisesta tuli täyteen kolme vuotta ja niinä vuosina elämäni oli ollut sisällötöntä, joka päivä samanlaista istumista. Parisuhde kannatteli itseään enää vaivoin, ystävyyssuhteita oli vain yksi ja sekin kyseenalainen, liian takertuva ja riippuvainen. Jokaisessa suunnassa oli pimeää, pelottavaa ja tuntematonta.

Isä sanoi, ettei elämä, jota elin, ollut elämää. Sain käteen Helsingin sanomien artikkelin, jossa kerrottiin nuorten työpajoista. Innostava teksti kertoi miten nuoret olivat niitten kautta saaneet otteen elämästä, oppineet rutiineihin ja tutustuneet työntekoon. Saaneet kaiken sen, mitä olin kolmen vuoden aikana tyystin kadottanut omasta elämästäni. Sillä oli seurauksensa että hain sinne, niin kuin kaikilla teoilla on. Pelotti erkaantua ihmisestä, joka oli aina painottanut tärkeyttäni hänen elämässään, syyllistänyt ja kyseenalaistanut minua ilman, että olin sitä itse huomannut. Se suhde oli kolmen vuoden ajan pysynyt muuttumattomana ja nyt sille kaikelle tuli yhtäkkiä piste.

Vaikeinta oli kohdata tilanne silmästä silmään, myöntää että alkaisin elää taas. Aamuherätykset olivat kurjia ja masentavia, työpäivien jälkeen olin kahlittuna riippuvuuteen perustuvaan ystävyyteen. Parisuhde rakoili, lopulta katkesi kokonaan, sillä elämäntilanteet erottivat meidät hiljalleen toisistaan. Hän jäi kiinni ystävyyssuhteeseen, josta minä hieroin itseni pois. Liimapinta oli tiukassa ja se jätti iholle kirvelevät jäljet, mutta uuden mahdollisuuden kohtaaminen lievitti sietämättömältä tuntuvaa kirvelyä. Yhtäkkiä useampaan suuntaan näytettiin valoa ja samalla annettiin lahja, jota tulisin käyttämään loppuelämäni siitä hetkestä eteenpäin: vapaus valita.

Ensimmäiset kolme kuukautta kapinoin muutosta vastaan päivittäin. Palautekeskusteluissa halusin katkeroituneena vuodattaa, miten työpaja oli tuonut elämääni lisää vaikeuksia, sen sijaan että olisi auttanut millään lailla. Päivät olivat pitkiä ja toinen toistaan harmaampia, kunnes joulun jälkeen kaikki alkoi hiljalleen kääntyä uuteen ja odottamattomaan suuntaan. Silloin ensimmäisinä aurinkoisina talvipäivinä kohtasin uuden elämäni ja valinnanvapauden kasvotusten. Liimapinnan polttelevat jäämät olivat hankautuneet pois, ja katkeruus oli kaukana taivaanrannassa näkyvä piste. Minulta kysyttiin, mihin suuntaan olin päättänyt lähteä. Osasin antaa välittömän vastauksen.

Olin työpajalla puoli vuotta. Sinä aikana ehdin kapinoimaan muutosta vastaan, sylkemään sen kasvoille ja halveksimaan sitä. Kosketin pohjaa syvimmistä kohdista ja peloissani jätin tarttumatta tilaisuuksiin, jotka olisivat voineet avata ovia parempaan. Se kaikki oli osa tarvikelistaa, jonka täyttäminen mahdollisti jälleensyntymiseni elämään. Kun liekkeihin uskalsi heittäytyä, huomasi pienen poltteen jälkeen niiden lämmön ja turvallisuuden. Huomasi olevansa valmis elämään.

Novelli: Onneni eilinen

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin ihmisiin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa. 

***

”Pitää mennä.”

Työnnät puhelimen taskuusi ja nouset sohvalta. Et sano mitään sen erityisempää kuin yleensäkään, mutta tällä kertaa et luo minuun edes katsetta. Vedät saappaat jalkaasi eteisessä, lasket kahvikuppisi peilipöydälle ja painat lakin päähäsi. Takki kohoaa majesteetillisesti lihaksikkaitten käsivarsiesi peitoksi ja verhoaa pian myös hartiasi. Luot silmäyksen peiliin ja näen miten kulmasi laskostuvat ryppyyn muutaman harkitun sekunnin ajaksi. Käännyt katsomaan minua.

”Pitää mennä”, toistat arkiseen sävyyn, aivan kuin et olisi lähdössä lähikauppaa pidemmälle, ”Pidä itsestäsi huolta, tulen pian takaisin.”

Äänenpainosi saa minut pelosta sekaisin. Kuin aseen pauhua hätkähtänyt lintu, minä nousen sohvalta ja juoksen avojaloin kerrostaloasuntomme lattian ylitse. Matka luoksesi tuntuu pieneltä ikuisuudelta, ja kun viimein tavoitan sinut, takerrun sinuun kaikin voimin ja vedän keuhkoni täyteen tuoksuasi. Minä pelkään, minä vapisen ja tunnen itseni mitättömän pieneksi sotilaallisen arvokkuutesi rinnalla, aivan kuin hyökyaalloissa taisteleva kaarnalaiva.

Irtaudun sinusta vain sen verran, että kykenen näkemään kasvosi kunnolla. Sinun hellät, rakastavat kasvosi, jotka eivät ole kovettuneet edes sotilaallisen painolastin alla. Sormeni pyyhkäisevät karkeaa, lyhyttä partaasi, nousevat poskellesi ja lepäävät siinä. Sinä tartut käteeni, vedät minut selästä aivan liki itseäsi ja suutelet minua. Kuin tulessa ahnehdin huuliasi ja puristan takkisi metsänsävyisiä liepeitä, haluttomana päästämään sinua pois.

”Sinulla ei ole oikeutta jättää minua”, kuiskaan epätoivon sävyttämän käskyn huulillesi, ”Minä odotan.”

Luot minuun pitkän silmäyksen, sellaisen joka minuutin sisällä lävistäisi maailman vanhimman vuoren. Lasket poskellasi lepäävän käteni alas ja aika seisoo ympärillemme käsikirjoitetun lyhyen hetken. Heität repun olallesi, katsot minua vielä kerran ja sitten ovi käy. Rappukäytävä kajahtelee, ihmiset juoksevat ja huutavat toisilleen. Meidän pieni maailmamme on oven toisella puolella, maailma jonka olemme sisustaneet yhteisillä käsillä ja yhteisellä mielellä. Käkikello oli tuliaisesi Hollannista. Minä toin öljyvärimaalauksen Berliinistä sinulle syntymäpäivälahjaksi. Suurin osa huonekaluista ja vitriinikaappiin aseteltu astiasto ovat häälahjojamme.

Ja sinä olet lähdössä. Olkasi ylitse luot minulle pitkän hymyn. Sitten katseesi laskee lattiaan ja kulmiesi väliin syntyy syviä uurteita. Viisi sekuntia myöhemmin ovi kolahtaa jäljessäsi kiinni ja askeleesi jylisevät portaita vasten. Minä seison tyhjyydessä. Jäähtyneen kahvisi tuoksu tavoittaa vielä hajuaistini, mutta pyyhkiytyy nopeasti pois. Ruosteen ja sinertävän savun väreissä palava keskikesän taivas tuhrii asuntomme puhtauden. Se leikittelee ylläni olevan pellavamekon helmoilla ja värjää vaaleat hiukseni aivan toisenlaisella värillä.

Ensimmäistä kertaa aurinko ei tunnu lämpimältä ystävältä, vaan sokaisevalta viholliselta, joka tahtomattani etsii minut pimeistä nurkista, joissa viihtyisin.

Suljetun ikkunan takaa näen loittonevan selkäsi, joka pian sekoittuu kaiken kaaoksen ja epäjärjestyksen keskelle, monien samanlaisten takkien sekaan.

Sinä päivänä alkoi minun pitkä odotukseni.

***

Sain ensimmäisen kirjeeni sinulta kuukauden päästä. Myönsit olevasi peloissasi, kerroit että jotkut tovereistasi olivat kirjaimellisesti laskeneet allensa pelosta. Kerroit, että kokeneimmatkin sotilaat olivat säikähtäneet näkyä, miten massiiviset savupilarit kohosivat taivaan verenpunaista kangasta vasten kuin muinaisten tarujen pedot. Sanoit, ettet ollut eläissäsi nähnyt mitään niin kamalaa, etkä tahtonut soittaa, koska et halunnut minun kuulevan miltä Helvetti kuulostaa.

Minä poltin kirjeen.

***

Toinen kirjeesi saapui kaksi ja puoli kuukautta ensimmäisen jälkeen. Olit murtanut kätesi hyökkäyksessä ja saanut useita haavoja. Haavasi olivat tulehtuneita ja kipeitä, muttet jättänyt yhtään taistelua välistä edes murtuneen kätesi kanssa.

”Sellainen typerys sinä olet aina ollut”, mumisin kirjettä lukiessani, ”Jääräpäinen houkka.”

Minä säästin kirjeen.

***

Lentokoneet pommittivat kotimme viikkoa myöhemmin. Olin palaamassa puistosta, kun kuulin niitten jylinän lähestyvän. Kuulosti siltä, kuin satapäinen, muriseva verikoiralauma olisi päästetty irti samanaikaisesti. Suunnitellussa järjestyksessä kuin lintuaura ne lensivät ihmisten ylitse ja pudottivat sitten tappavat jätöksensä kotiemme niskaan. Ääntä ei voi kuvailla, se sai polveni notkahtamaan ja kauppatavarat leviämään pitkin katuja. Yksinäinen, vierivä omena seisahtui kadulla makaavan pikkupojan viereen.

Hän oli kuollut.

***

En saanut sinulta enää lainkaan kirjeitä. Minut evakuoitiin muitten naisten ja heidän lastensa kanssa Norjaan maaseudulle. Ehkä olit kuullut siitä, ehkä olit kuollut. Matkustuksesta ja vieraasta kielestä väsyneenä ja ärtyneenä en suonut sinulle ajatustakaan. Pysyit poissa mielestäni useita viikkoja, kuukausia. Olosuhteet pakottivat keskittymään muihin asioihin, kuten uuden kielen opiskeluun ja maaseudun tavallisiin töihin.

Siellä peräkorvessa, sysimetsän syvimmässä kolkassa eivät toimineet edes matkapuhelimet, joita nuorimmat vaimot ja tyttöystävät yrittivät kilvan käyttää saadakseen yhteyden sankareihinsa. Minä puhisin, tuhahtelin ärtyneenä ja pudistelin päätäni.

Ja kannoin hevosille heinää.

***

Puoli vuotta lähtösi jälkeen aloin yhtäkkiä silmittömästi kaivata sinua. Muut naiset, jopa lapset lohduttivat minua ja sanoivat ikävän menevän ohitse. Ei se mennyt. Minä kannoin heinää kyyneleet silmissä, sain itkukohtauksia kesken lannan luonnin ja murruin polvilleni peseytyessäni. Öisin makasin patjallani sikiöasennossa ja yritin raivokkaasti muistaa tuoksusi.

En saanut sitä päähäni.

En saanut sinulta kirjeen kirjettä.

Kahdessa viikossa ikäväni kääntyi suunnattomaksi vihaksi. Minusta tuntui, etten ollut koskaan tuntenut ketään muuta kohtaan niin silmitöntä raivoa ja ärtymystä. Kun nimesi edes kosketti mieltäni, halusin repiä hiukset päästäni ja kiljua. Joskus iltaisin keräsin järven rannalta pikkukiviä jotka sitten laiturinnokasta viskasin järven jäälle raivosta kiljuen.

En haluaisi nähdä sinua enää ikinä!

***

Talvi oli pimeä. Se kului hitaasti ja lohduttoman kylmänä. Sota alkoi näännyttää eläimiä talven tappaessa ruokavarastot. Lapset menivät meidän edellemme kaikessa, vaatetuksesta lämpimän veden käyttöön. Pesin itseni usein hangessa, sairastuin keuhkokuumeeseen ja unohdin hetkeksi aivan kaiken koetun. Lääkäri käski syödä enemmän huomatessaan painoni jyrkän laskun. Hän kyseli henkisiä syitä, mihin muut eivät osanneet sanoa mitään. Niin vähän minä olin sinusta puhunut.

Senkin kurja rotta, oksettavan itsekeskeinen saasta! Tämä kaikki oli sinun syytäsi!

Terveydentilani parani viikossa. Samalla hetkellä puut alkoivat pudottaa lunta oksiltaan ja elämä niitten ikiaikaisissa suonissa alkoi heräillä.

***

Ensimmäinen vuosi oli pahin. Aina ajoittain kaipasin sinua järjettömästi, sitten kirosin ja inhosin. En osannut tasapainottaa tuntemuksiani sinua kohtaan, vaan kaikki suli yhdeksi epäselväksi sivuksi jota ei voinut lukea.

Ihminen on kuitenkin nisäkäs, joka lopulta sopeutuu kaikkeen. Toisen vuoden alkaessa keskikesällä en ollut edelleenkään kuullut sinusta. Minä näin miten nuoremmat ja vanhemmat vaimot lapsineen murtuivat kuullessaan sankariensa kuolemasta. Miten he ilahtuivat saadessaan kirjeitä tai parhaimmassa tapauksessa soittoja. Jotkut naisista leikkasivat hiuksistaan suortuvan ja lähettivät sen paluupostissa, sydän riemusta pamppaillen.

Minä en kuullut sinusta mitään.

Siksi jokainen onnen ja surun tunne jonka näin, jossa olin mukana, oli minunkin omani. Tiedottomuuden yrittäessä saada minusta yliotetta pudistin sille hiljaa päätäni. Se valtasi minut ja oli läsnä jokaisessa naiselle suomassani halauksessa, mutta ei pitänyt minua liian tiukassa otteessa. Minä yksinkertaisesti hyväksyin tiedottomuuden ja ennen niin kuristavalta tuntuvan ikäväni sinua kohtaan.

Se oli minulle suuri askel ja olin ylpeä sen ottamisesta.

***

Kahden vuoden ja yhden kuukauden kuluttua, heinäkuun lopussa meidän kotiutettiin. Hyvästit Norjalle olivat pitkät ja haikeat, melkeinpä vaikeammat kuin sinulle suomani. Halasin pitkään lääkäriä joka oli hoitanut paitsi minua keuhkokuumeen aikana, myös muita suomalaisia sisariani ja lapsia. Halasin maatalon emäntää ja kiitin häntä kehnolla norjankielentaidollani. Hyvästelin jokaisen hevosen, lampaan ja porsaan erikseen, suukotin kaksiviikkoisen karitsan karheaa otsaa.

Enkä siltikään ollut valmis lähtemään.

Suomi oli kaukaiselta tuntuva uni, johon varmasti kukaan meistä ei ollut täysin valmis palaamaan. Halusimmeko nähdä veren tuhrimat kadut, raunioina olevat talot ja synkän tunnelman? Olimmeko valmiita palaamaan paikkaan joka lähtömme hetkellä oli ollut elävä painajainen? Lievitimme pelkoamme puhumalla Norjasta koko matkan ajan.

Ja matkan aikana matkapuhelimeni kenttäpalkit nousivat täysiin mittoihinsa.

***
Vastassa oleva näky näytti pitkää nenää meille kaikille. Helsingin rautatieasema ei ollut täynnä vain likaisissa työhaalareissa hääriviä rakennusmiehiä.
Se oli täynnä värejä.

Ensin tunsimme olomme hyvin orvoiksi ja litistyimme aivan kiinni toistemme kylkiin. Useampaan otteeseen paikatut vaatteemme erottuivat aivan liian terävinä kaiken väriloiston seasta ja tunsimme syvää häpeää. Joku meistä ehti hätäisesti pohtia ja ehdottaa Norjaan palaamista. Meitä pelotti kun laskeuduimme tiiviissä muodostelmassa junan kyydistä laiturille. Emme uskaltaneet katsoa ihmisiä.

Sitten ensimmäinen meistä kuuli nimeään huudettavan kaukaa. Se oli hänen setänsä, joka vastapestynä ja puhdas sotilasunivormu yllään otti hänet lempeään syleilyyn. Pian jo toinen kuuli isänsä äänen ja väkijoukkomme alkoi unohtaa ulkomuotonsa erilaisuuden. Lapset itkivät ja nauroivat yhtä aikaa, nuoret miehet tarrasivat kaunottariaan takamuksista ja kuiskivat pikkutuhmia näitten korvaan.

Asema täyttyi ilosta.

Kun seurassani oleva, keski-ikään ehtinyt nainen huomasi oman miehensä, hän ei sännännyt tämän luokse päätä pahkaa. Hän jysäytti laukkunsa maahan, näytti miehelleen kieltä ja halasi minua sitten sellaisella voimalla, että nousin muutaman senttimetrin ilmaan.

Koruttomasti ja arvokkaana hän sitten tarttui laukkuunsa ja asteli sen kanssa miehensä luokse, vain antaakseen tälle tuntuvan litsarin.

Mies hymyili.

***

Kanavarannan ja Laivastokadun risteytymässä seisahduin hetkeksi. Siellä, missä talomme oli pommitettu melkein kaksi vuotta sitten, oli nyt rakennustelineitä, valkoista pressua, maalareita ja rakennustyömiehiä. Jalkani olivat vain tuoneet minut tänne, vaikka järki kehotti menemään vanhempien luokse. Sydän sanoi, että olin kotona. Järki sanoi että olen kaukana kodista.

Siinä maalin tuoksussa ja merituulessa muistin kuitenkin sinut. Ajatus sinusta oli alun perinkin pysäyttänyt jalkani. Se oli meidän kotimme. Meidän pikku soppemme. Jonka yhteiset kätemme ja yhteinen mielemme oli sisustanut.

Tuuli tönäisi minua ensin muutaman hätäisen ja kompuroivan askeleen eteenpäin.
Sitten minä juoksin. Kuin peläten talon katoamista minä juoksin taka-ajetun lailla, junassa solmimani palmikko keinahdellen. Asfaltti poltti kuluneitten kengänpohjien läpi ja mereltä vyöryvä kosteus nostatti muutaman helmeilevän hikikarpalon ohimolleni.

Minä olin kotona. Minä olin kotona! Puhkesin kesken juoksuani nauruun ja kyyneleet tulivat vuolaana ryöppynä, kunnes ovella törmäsin yhteen maalareista. Hän oli päivettynyt ja lihaksikas, erilainen kuin telineillä keikkuvat kollegansa, ja hänen silmiänsä varjosti harmaan lakin lippa. Kulmikasta leukaa ja leukaperiä pitkin kulki siistitty, tumma parta ja toisessa poskessa oli valkea maalitahra.

Jokin käski kiinnittämään häneen huomiota ja silloin nimettömästäni kertakaan kahtena vuonna poistunut sormus tuntui äärimmäisen raskaalta.

”Minä asun täällä”, sopersin nolona vaikka olisin voinut pyytää anteeksi, painoin kainosti katseeni katuun.

”Kyllähän minä sen tiedän.”

Hänen äänensä oli maailman tutuin ja vierain samanaikaisesti. Hänen kosketuksensa kuvotti ja kiihotti minua samalla hetkellä. Ja kun nostin katseeni kadusta ja näin hänen silmänsä, minä vajosin polvilleni ja purskahdin vaikertavaan itkuun.

Se olit sinä.

”Minä odotin!” kivahdin kiukuissani ja huitaisin kädelläni jalkaasi kohti, ”Minä odotin sinua!”

Laskeuduit toisen polvesi varaan eteeni, pakotit ranteistani tarttumalla käteni syrjään silmieni edestä. Ilmeesi oli vakava, kun kohotit katsettani leuasta. Tuijotit minua kuin olisit arvioinut kissanpennun elinvoimia ja halua jatkaa elämässä eteenpäin. Vakavana, mitäänsanomattomana.

”Ei näy odotusta”, sanoit hetken päästä ja laskit otteesi leuastani, ”Ei edes kipinää odotuksesta.”

Ilmeesi ei ollut enää vakava. Pieni, muille näkymätön hymynkare toisessa suupielessäsi paljasti kaiken. Se oli meidän yhteisen mielemme luoma, pieni merkki. Merituuli heitti minut syliisi ja veti kätesi ympärilleni. Suudelma oli pitkä, levoton ja kuuma, kiihkeä ja polttava. Me itkimme, nauroimme, sanoimme toisiamme typeryksiksi ja suutelimme uudestaan.

Samalla viikolla lähetin postikortin norjalaisen maatalon väelle. Valokuvasi toiselle puolelle olin kirjoittanut (edelleenkin kehnolla norjankielentaidollani) norjaksi:

”Häntä minä vihaan ja rakastan.”