***
Olipa kerran poika. Hän oli niin pieni, etteivät hänen
vanhempansa koskaan vaivautuneet antamaan hänelle nimeä, sillä kukapa huomaisi
niin pientä olentoa? Pojalla oli paksut, vaaleat enkelin kutrit ja ihanan
pyöreät posket, joiden punotus sai ne muistuttamaan herkullisia omenia. Kukaan
ei kuitenkaan innostunut matalalla kasvavista omenista, sillä ihmiset
katselivat mieluummin korkeuksiin kuin alas maahan, jossa ryömi inhottavia
hyönteisiä ja ties mitä muuta epäilyttävää.
Minne tahansa vanhemmat menivätkään, he pitivät poikaa
visusti lähellään. Vähän samalla tavalla huolehdittiin niistä kalleimmista
arvoesineistä ja tärkeimmistä muttereista, mikä sai pojan uskomaan että hän oli
vanhemmilleen hyvin arvokas. Niin hän uskoi aina siihen saakka, kunnes eräänä
iltana oppi erottamaan ensimmäiset sanansa: hankala, pieni ja työläs.
Vanhempiensa tietämättä poika oli hyvin älykäs, joten näitten sanojen kanssa
hän teki saman tien myös ensimmäisen yhteenlaskutoimituksensa. Jos hankalan
summasi työlään kanssa, oli lopputulos yhtä kuin vaikeasti ylläpidettävä, ja
jos vaikeasti ylläpidettävä summattaisiin vielä yhteen pienen kanssa, saatiin
lopputuloksena tietää pienuuden olevan ongelma. Poika oli matemaattinen nero,
ja etsi vastausta ilmenneeseen pulmaan. Ikäisekseen hän löysi sangen
yksinkertaisen ratkaisun varsin nopeasti: jos pieni oli ongelma, suuren täytyi
olla ratkaisu. Ihmisen tapauksessa yhtälön puuttuva tekijä, ratkaisuun johtava
komponentti x, olisi kasvaminen.
Poika etsi vastausta kirjoista. Huolimatta sangen varhain
heränneistä lahjakkuuksistaan hän ei hallinnut vielä lukemista, vaan tyytyi
rakentamaan yhtälöitä pelkkien kuvien avulla. Pian hänelle selvisi, että jos
ruokaympyrä kerrottaisiin kahdella ja summattaisiin nukkumisen kanssa, olisi
tuloksensa kasvaminen. Niinpä poika söi ja söi, söi niin paljon että vanhemmat
kovasti ihmettelivät sellaista ruokahalua.
Hän nukkui ja nukkui, nukkui niin pitkään ja makeasti että vanhemmat joutuivat
herättelemään välillä. Yhtälö oli viallinen, poika joutui hylkäämään sen. Hän
turhautui ja tyytyi pienuuteensa hyvin pitkän ajan, kunnes tuli ajatelleeksi.
Ehkä hän ei ollutkaan ihminen?
Jälleen hän alkoi etsiä vastausta kirjoista. Hän osasi nyt
ensimmäiset sanansa ja ensimmäinen sana, joka tuli vastaan (vieläpä useamman
kerran) oli vesi. Kuvissa se imeytyi maahan ja maan alla juuriin, herättäen
kukat ja muut kasvit, jotka olivat kaikkien ihmisten suosiossa.
Vesi, tuumi poika
kiinnostuneena, miten yksinkertainen ja
kaunis asia. Vesi.
Niinpä poika alkoi kylpeä. Hän kylpi ja kylpi, kylpi niin
paljon että vanhemmat joutuivat keskeyttämään sen nuhan estämiseksi. Yhtälö oli
ja pysyi virheellisenä.
Eräänä viikonloppuna järjestettiin suuret juhlat, johon
vanhempien sukulaisia ja ystäviä oli kutsuttu. Ilman piti olla kaunis ja
kesäinen, mutta se olikin harmaa ja vetinen. Ohuet sadevesijuovat valuivat
ikkunoita pitkin, muodostettuaan ensin saarekkeita lasin pintaan. Poika istui
takapihalla. Hän oli niin pieni, etteivät isot ihmiset kiinnittäneet häneen
huomiota, ja juhlat olivat niin isot, että vanhempien mielestä ne olivat liian
vaaralliset pienelle ihmiselle. Poika istui ja tunnusteli sadetta.
Pieni, keltainen sateenvarjo oli unohtunut kukkapenkkien
vierelle. Poika katseli sitä hetken, kallisteli päätään puolelta toiselle ja
ihmetteli. Sateenvarjo oli liian pieni ollakseen vanhempien, muttei se pojallekaan
kuulunut. Harmaassa säässä keltainen kangas oli kirkas kuin aurinko ja poika
ihmetteli, kuka oli voinut unohtaa niin kauniin sateenvarjon omille teilleen.
Uteliaana hän nousi jaloilleen ja tassutteli tutkimaan löytöään lähempää. Hän
nosti varjon pieniin käsiinsä, käänteli sitä hetken ja lopulta heilautti sen
auki. Kangas oli ehjä, aivan kuin uusi ja tuoksui jotenkin hassulta. Se
muodosti pojan ylle ohuen, mutta turvallisen katon, jonka alle sadepisarat
eivät päässeet. Poika hymyili ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Miten sateenvarjo
olikaan niin pieni, mutta niin turvallinen ja kaunis. Sen alla istui mielellään
monta tuntia, kuuntelemassa rankkasadetta ja sen ropinaa keltaista kangasta
vasten. Silloin pojasta oli ihan mukavaa
olla pieni, sillä sateenvarjoa ei haitannut pitää häntä kuivana. Se vaikutti
hyvin iloiselta pysyessään kirkkaana kaiken aikaa.
Juhlien päätyttyä alkoivat vanhemmat etsiä poikaansa. He
etsivät ja etsivät, etsivät niin pitkään että olivat lopulta aivan uuvuksissa.
Lopulta toinen heistä huomasi ikkunasta, miten takapihalla hehkui jotain
kirkasta. Sateen jälkeen esiin tullut aurinko lämmitti sateenvarjon keltaista
kangasta ja sai sen hehkumaan kuin maahan pudonneen tähden. Sen alta vanhemmat
etsivät ja toinen heistä kirkaisi niin repivästi, että se kaikui lähiasukkaiden
unissa vielä seuraavanakin vuonna. Poika oli kuollut. Hän istui velttona,
kalpeana ja sinertävänä kukkaruukkua vasten, silmät yhä auki ja katse taivasta
kohti.
Poika hymyili ja hymyili, hymyili kauniimmin kuin
koskaan…
