Novelli: Pokerihai

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa. 

Mainittakoot kuitenkin eräällä läheisellä sillalla tupakoinut vanha herra, joka antoi idean tarinalle. Jos koskaan luet tätä niin kiitos, tämä on sinulle.

***

Kesä oli tiessään. Sää oli muuttunut koleaksi ja tuuli heitteli jo lehtiä puista. Pellot muuttuivat kullanruskeiksi ja ihmiset alkoivat pukeutua lämpöisempiin vaatteisiin. Autot huristelivat sillan ylitse ja niiden kuvajaiset suhahtivat järven pinnalla. Nuori tyttö juoksi verryttelypuvussaan ohitse.

Martin sytytti savukkeen ja rapsutti sitten toisella kädellä paksun parran peittämää poskea. Ihmiset nyrpistelivät nenäänsä ja katsoivat häntä oudoksuen ohi kulkiessaan. Hänen vanha villapaitansa oli haissut kalalta ja savulta aina siitä päivästä saakka kun hän oli muuttanut takaisin Suomeen ja ryhtynyt jälleen kalastajaksi. Sen jälkeen kaikki päivät olivat olleet samanlaisia, eikä mitään odottamatonta ollut enää koskaan tapahtunut. Aina välillä nousi jokunen uusi rakennus jonnekin tai kaupunkiin muutti uusia ihmisiä, mutta sitä Martin oli katsellut koko elämänsä ja vieläpä paljon isommissa puitteissa. Suomi oli pieni piste maailman kartalla ja pisteitä oli helpompi sivuuttaa kuin isoja alkukirjaimia.

Sillan kaide oli sateen jäljiltä märkä, mutta Martin nojasi käsivartensa siihen ja puhalsi hitaasti savut ulos. Joukko teinejä huristi sillan ylitse mopoillaan ja selän takaa kulki nuori pariskunta käsikkäin. Sisuksissa pihisi vielä henki, mutta Martin tiesi olleensa kuollut jo kauan. Kun varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka istui luodolla kalastamassa ja verkkoja virittelemässä, tiesi olevansa jossain muualla kuin tämän maan päällä.

”Työmiehen helvetti”, Martin murisi ja yski karheasti päälle.

Ei hän enää mikään työmies ollut, ei enää siinä iässä, mutta se oli Martinin ainoa ilo. Ei hänestä enää vanhana karhuna ollut Amerikkaan lähtemään ja Las Vegasin loistoa katsomaan. Muistoja ja niitä herättelevää gramofonia häneltä ei onneksi voinut kukaan viedä. Joskus kotihoitajat kyllä olivat aivan liian nuoria kun eivät vanhaa gramofonia saaneet soimaan, mutta samalla siitä oli hyötyä Martinille, joka toisinaan sai sievät hoitajatytöt pyörähtelemään kanssaan. Muutamalla oli vaaleat hiukset ja punaista huulipunaakin, aivan kuten hurmaavilla show-tytöillä Vegasissa. Martin nyökytteli ja veti pitkät savut tupakastaan. Ohitse mennä porhalsi kiiltävä urheiluauto.

Seitsemäntoista kesäisenä kasinoille livahtaminen ei ollut koskaan helppoa. Martin muisti silloisten, amerikkalaisten ystäviensä typerät ja hullut ideat siitä miten he ehkä pääsisivät sisään, mutta lopputulos oli vain hengästyttävä kissa-hiirileikki turvamiesten kanssa. Joskus he pääsivät väärillä papereilla sisään, mutta parhaimmassa tapauksessa ihastuttavat show-tanssijat ottivat heidät hetkeksi takahuoneeseen ja täyttivät heidän siloiset poskensa punaisilla huulten kuvilla. Nuorena poikana kokemuksella oli pakko rehvastella jälkikäteen ympäri kyliä, ihan vain nähdäkseen miten toisten kasvot vihertyivät kateudesta.

”Hei sori, olisko sulla tulta?”

Finninaamainen juippi otti sytyttimen vastaan, sytytti savukkeensa ja kiitti ennen kuin maleksi pois paikalta. Martin tumppasi oman savukkeensa ja nojasi sitten käsivartensa takaisin kaidetta vasten. Alkoi sataa tihuttaa, ja katsellessaan joen pintaan syntyviä renkaita, muisti Martin miten Vegas oli tehnyt sateestakin hohdokasta. Ihmisten sateenvarjoista syntyi massiivinen meri, joka hajaantui useisiin virtoihin ihmisten kiirehtiessä milloin taksiin, milloin limusiiniin tai hotelliin. Värikkäät valot hehkuivat kutsuvasti ja mainostekstit räjähtivät silmille kuin ilotulitteet. Parikymppisenä, jo menestyvänä pokerihaina Martin saattoi kävellä minkä tahansa hotellin, kasinon tai ravintolan ovista sisään ja hänet toivotettiin tervetulleeksi kuin kotiinsa. Ihmisten nauru, puhe ja jukeboxin hiljainen soitto loivat lämpöä ympärilleen ja ovimies otti vastaan hänen sateenvarjonsa, ennen kuin tarjoilija ohjasi hänet vakiopöytään.

Ihmiset supattivat selän takana ohi kävellessään, he kummastelivat vanhaa miestä joka seisoi sateessa ja nojasi käsivarsillaan kaiteen märimpään kohtaan. Martin sulloi savukeaskia syvemmälle taskuunsa, ettei se olisi kastunut. Ravintoloissa hän ei ollut koskaan polttanut, sillä se ei näyttänyt tyylikkäältä. Isojen kihojen sikaritkin olivat jotenkin mauttomia. Sitä paitsi Martin muisti saaneensa osakseen useamman, punaisten huulten kehystämän hymyn vieraista pöydistä, eikä se voinut olla vain hänen pukunsa ansiota. Tarjoilija toi hänelle lasin kalleinta viskiä ja samaan aikaan lavalle asteli pitkässä, kultaisessa mekossaan Charlene. Ihana, timanttiakin säihkyvämpi Charlene. Nainen joka lauloi kuin seireeni mutta näytti enkeliltä.

Martin veti lakin päästään, puristi sitä kuivemmaksi ja läiskäsi sen sitten takaisin harmaitten haituvien peittämään päähänsä. Kauemmaksi hänen viereensä oli ilmaantunut nuori kalastaja, joka parhaillaan viritteli virveliään kalastuskuntoon. Aivan vääränlainen uistin, liian kirkas ja räikeä. Samaa oli Charlene sanonut hänen solmiostaan ja sen väreistä, kun he rakastelun jälkeen olivat maanneet pukuhuoneen sohvalla. Charlene oli aina halunnut Martinin polttavan ennen rakastelua ja sen jälkeen, vaikkei hän itse tupakoinut. Hän sanoi kiusoitellakseen, että Martin näytti miehekkäämmältä savukkeen kanssa.

Sade lakkasi ja Vegas oli poissa. Autot hupenivat tieltä ja joen pinta tyyntyi, kauempana kaislikossa loiskahti komeasti. Martin kaiveli uutta savuketta taskustaan, samalla kun joku urheiluhullu viiletti pyörällä ohitse. Vanha karhu lähti kävelemään satamaa kohti ja pisti samalla tupakaksi. Kotonaan hän voisi kuulla Charlenen laulavan hänelle vielä kerran.