Työstin tätä "novellia" useamman kuukauden päivät. Teksti sijoittuu kronologisesti aikaan ennen aiemmin julkaistua "Orja" -novellia, joten jos se kiinnostaa, kannattaa tämä lukea ensin.
Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa.
Virheistä vastaa iki-ihana wordpad, koska en omista Wordia tällä hetkellä.
***
Aikana, jona Kiteen Valtakunta oli vielä Pohjoisen Valtakunta, sitä kunnioitettiin ja pelättiin yhtälailla. Muissa Neulan Valtakunnissa sitä kutsuttiin Barbaarien Valtakunnaksi, sillä sen hallitsijalla, Alopex Hukanmielellä oli kylmän murhamiehen maine. Sanottiin, ettei Pohjoisen Valtakunnan hallitsijalla ollut missään sukupuunsa haarassa aatelisia, ainoastaan shamaaneja ja taitavia loitsijoita, joista muissa Valtakunnissa vähän tiedettiin. Jo siitä syystä Alopexia pelättiin, tämän kuiskailtiin käyttävän nimettömiä pimeyden voimia ja katsovan jokaista tappamaansa miestä silmiin, ennen kuin antoi veren vuotaa. Sille verenvuodatukselle uskottiin Pohjoisen Valtakunnankin rakentuneen, eivätkä sotilaat tai matkalaiset olleet koskaan uskaltautuneet lähelle sen liepeitä.
Siihen yksin Alopex ei kuitenkaan ollut syynä. Toisin kuin muut Neulan Valtakunnat, joista kukin nautti jotakin tiettyä vuodenaikaa, Pohjoisen Valtakunta koki jokaisen vuodenajan täydellisen harmonian. Sen kevät oli lempeä kuin äidin ensimmäinen suudelma juuri syntyneelle lapselleen, kesä kodikkaan tuvan lailla lämmin ja valoisa. Syksy oli kirpeä kuin ensimmäisenä putoavat omenat ja talvi karhun raivoa ankarampi. Sen uskottiin tekevän Pohjoisen Valtakunnan lapsista kestäviä, sillä he kasvoivat vuodenaikojen kanssa kuin olisivat sisarustensa kanssa kasvaneet. Neulan jokaisessa Valtakunnassa tiedettiin, että sisarussuhteet olivat kaikkia muita suhteita voimakkaampia.
Prinsessa Malva Hukanmieli, Alopex Hukanmielen ainoa tytär seurasi yhtenä viiman aamuna miten hänen isänsä ratsasti ulos porteista. Hänen isänsä oli korkea ja vanttera kuin vuori, ja turkiksesta ja nahasta tehdyssä haarniskassaan hän näytti entistäkin kookkaammalta. Valkoinen hevonenkin hänen allaan oli suuri, lihaksikas ja majesteetillinen sotaratsu joka liikkui kaula ylväässä kaaressa eteenpäin. Heitä seurasi tuhatpäinen armeija vaaleatukkaisia, kookkaita ja parrakkaita miehiä, jotka olisivat ulkonäkönsä puolesta voineet vaikka kaikki olla Alopexin veljiä. He kantoivat pyöreitä kilpiä joihin oli kaiverrettuna Pohjoisen Valtakunnan tunnus, ilves jonka sanottiin katsovan kuolemaa silmiin. Kilvistä ja pyöreistä kypäristä, joiden laet kiilsivät kuin kerros tappavaa mustaa jäätä, syntyi virta, joka eteni jonkin matkaa ja katosi sitten huurteeseen. Malva tuijotti tyhjäksi muuttuneeseen maisemaan kunnes portit sulkeutuivat ja lähti sitten takaisin linnaa kohti.
Valtakunnan muurit oli rakennettu niin, että talvisin ulkona riehuva viima ei päässyt sisään. Siltikin ulkona oli kylmä, ja monet työläisistä seisoivat pitkin kaupunkia sytytettyjen tulien edessä lämmittämässä kohmettuneita käsiään. Malva veti siniharmaata turkisviittaansa tiukemmin ympärilleen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat muuttuneet lähes vitivalkoisiksi viimassa seisomisesta, muutama hiutale oli takertunut ripsiinkin. Olisi siistittävä itsensä huolella ennen kuin astuisi äidin eteen, tai tämä usuttaisi taloudenhoitajat hänen ympärilleen hyörimään. Malva hymyili ajatukselle. Toisin kuin äiti, isä oli aina kannustanut häntä tutkimaan Valtakuntaa lähemmin ja niin Malva oli myös tehnyt, salaa äidiltään, totta kai. Hänen vanhemmat kaksoisveljensä, Kiisla ja Larus olivat Alopexin mukaan enemmän prinsessoja kuin heidän nuorempi sisarensa, sillä veljekset olivat kiinnostuneet lähinnä linnan sisällä toimitettavista virkatehtävistä. Malva oli oppinut tuntemaan Valtakuntansa perinpohjaisesti. Hän tiesi mitkä tiet linnalle ja porteille olivat lyhimmät ja pisimmät. Hän tiesi ketkä työläisistä olivat ahkeria ja vähemmän ahkeria, ketkä kunnioittivat hänen isäänsä enemmän kuin toiset. Kiisla ja Larus pitivät niitä tietoja tarpeettomina, mutta Malva oli ylpeä pienimmistäkin tiedonmurusistaan.
"Leidi Malva!"
Tallipoika tervehti kohteliaasti kumartaen kun Malva saapui pihamaalle ja uskalsi laskea hupun päästään.
"Arvon leidi!" vartijat tervehtivät yhdestä suusta, tekivät kunniaa ja avasivat sitten linnan raskaat ovet.
Eteishallin lämpö otti hänet vastaan ja palautti punan Malvan kalvakoille kasvoille. Pitkällä keskikäytävällä roihuavat soihdut saivat riimuin koristellut pylväät hehkumaan punaisina, ja sama puna heijastui myös valtaistuimelle, jolla Larus Hukanmieli istui laiskan näköisenä. Valtaistuin oli hyvin koruttoman näköinen, tammipuusta tehty istuin, joka oli Malvan mielestä aina näyttänyt hyvin epämukavalta. Sen käsinojat ja selkänoja olivat röpelöisiä tammen uurteita täynnä, eikä nukkavieru, istuinosalle levitetty taljakaan näyttänyt kovin kutsuvalta. Täydellisiksi hiottujen, koristeellisten pylväiden ja arvokkaasti kattoon ripustettujen viirejen seasta istuin pisti turhan hyvin silmään, eikä kovin hyvällä tavalla.
"Kas, sisko!" Larus hymyili huvittuneena ja oikaisi itsensä arvokkaampaan asentoon, "Kai tällä kertaa itkit kunnolla isää hyvästellessä?"
"Sitähän sinä toivoisit", Malva hymyili ja riisui viittansa, ojentaen sen lähimmälle palvelijalle, "Missä Kiisla on?"
Kiisla ja Larus olivat yleensä kuin toisiinsa kiinni kasvaneet. Molempien kiharat, rukiinväriset hiukset olivat äidiltä perityt, ja molempien harmaissa silmissä oli aina viekkautta. Isä tapasi toisinaan kertoa miten hän oli jo poikien syntyessä nähnyt pilkkeen näiden silmissä ja siksi kutsuikin veljeksiä Pohjoisen Piruiksi. Paljon he olivatkin aiheuttaneet harmia, sen oli Malvakin monesti saanut nuorempana tuntea.
"Äidin seurassa", Larus vastasi ja rypisti kulmiaan hieman, "Äiti rukoilee isän puolesta."
Siinä ei ollut mitään uutta, minkä vuoksi Malva ei ymmärtänyt veljensä vakavuutta. Kuningatar Kuusama oli saanut jokseenkin uskonnollisen kasvatuksen ja toivoi aina hyvää lähimmäisilleen ja kaikille muillekin. Hän oli paras mahdollinen äiti jollaista lapsi saattoi toivoa, valvoi sairasvuoteen vierellä, lauloi kuin Eteläisen Valtakunnan lintu ja teki niin kauniita ristipistotöitä, että Kahdeksan Valtakunnan taitavin ompelijakin olisi vihertynyt kateudesta. Naisen hyviin tapoihin myös kuului rukoilla, pitkään ja hartaasti kuin transsissa, mitä Malva ei ymmärtänyt. Jumalat yksin tiesivät, miten äiti olisikaan suuttunut jos Malva olisi ääneen sanonut rukoilua "joutavaksi mumisemiseksi".
"Pelkäätkö että Kiislasta on tulossa uskovainen?" Malva hymyili ja seurasi veljeään pois eteissalista, "Ehkä hän vain pyytää jumalilta kaunista vaimoa?"
"Hah!" Larus naurahti murheellisesti ja pudisti päätään, "Veli tuskin tietää että sinä olet nainen, eikä sitä varmasti ymmärräkään ennen kuin joku Punaisen Huoneen lortto räpyttelee hänelle silmiään."
Heidän äänensä kaikuivat länsikäytävällä ja Malva toivoi äitinsä olevan syvälle rukouksiinsa uppoutunut. Larus oli kaunis kuin pyhimysveistos, juuri sopivan lihaksikas ja monien nuorempien hovineitojen ihailun kohde. Toisin kuin veljellään Kiislalla hänellä ei ollut vielä kunnollisia partakarvojakaan, mitä isä tapasi joskus päivitellä, mutta mistä tytöt tuntuivat kiittelevän ihailevilla katseillaan. Niin kauniin pojan ei äidin mielestä sopinut sanoa epäpyhiä sanoja, sellaisia kuin "lortto", jonka Larus oli äsken varsin kantavasti lausunut.
Länsisiipi oli pitkä ja leveä ja sen katto oli kokonaan lasia, josta valo pääsi sisään. Vasemmalle puolelle käytävää jäi kylpyhuone ja oikealla puolelle arkisto, jonka oven Alopex piti lukittuna kaikilta muilta kuin itseltään, taloudenhoitajalta, sekä Kiislalta ja Larusilta. Malva kiitti jumalia siitä ettei ollut kovinkaan utelias arkiston suhteen. Hän osasi kuvitella että se vain haisi tunkkaiselta ja oli täynnä paperia. Eniten aikaa linnassa ollessaan hän vietti takasiivessä, jossa olivat perheen makuuhuoneet, kirjasto, ruokasali ja salonki (itäsiivessä olivat palvelusväen makuutilat, keittiö ja käynti kellariin). Kirjasto ja Malvan oman huone olivat linnan korkeimmat, mitä Kiisla ja Larus olivat pienenä kateellisina tuskailleet. Mutta korkea huone oli Alopexin ainoa tapa hemmotella tytärtään, sillä Kiislalle ja Larusille hän toi aina näyttäviä ja kookkaita tuliaisia matkoiltaan. Malvan oli myönnettävä että se teki toisinaan kipeää, mutta kun isä alkoi ruokasalissa kertoa tarinoitaan, hän unohti kateutensa.
Pyhätöstä Malvaa ja Larusia tervehti pihlajan tuoksu. Pohjoisen Valtakunnassa pihlaja oli yksi pyhistä puista, jonka tuoksun uskottiin tavoittavan soturit ja tuovan näille läheisten rakkauden. Pyhätön suuren ikkunan edessä suuri pronssista veistetty Pohjoisen Jumala Tuohi katsoi ankarana, mutta tyynenä saapuneita. Malvasta veistos oli aina yhtä vaikuttava, Tuohella oli letitetty parta ja maahan hän oli iskenyt miekan, jonka kahvassa oli hopeinen naalin pää. Hänen haarniskansa oli turkista ja nahkaa, kuten kaikilla Pohjoisen sotureilla, ja jalassa oli kevyet, nahkanyöritetyt saappaat. Jumala oli hyvin tavallisen näköinen ja Malva piti siitä.
Kuningatar Kuusama oli polvistunut Tuohen eteen ja sytyttänyt pyhättöön kymmeniä kynttilöitä, kuten hän yleensä tapasi. Hänen pitkät rukiinväriset hiuksensa oli letitetty taitavasti ja yönsininen sametti korosti hänen arvokkaasti ikääntyvää, vaaleaa hipiäänsä. Hän näytti hyvin hauraalta ja väsyneeltä, mutta kun hän avasi silmänsä, näkyi niiden harmaassa värissä vahva Pohjoisen Nainen, joka säilyttäisi kunniansa tappavimmankin uhkauksen alla. Hänen vierellään seisoi Kiisla Hukanmieli, kaksosista se raamikkaampi ja enemmän isänsä näköinen. Rukiinväriset kiharat olivat samalla tavalla solmussa kuin Larusilla, silmissä samanlaista leikkimielisyyttä, mutta kasvot olivat vahvemmat ja leukaa pitkin kulki hiusten kanssa samaa sävyä oleva parta. Hänet tunnisti Larusin veljeksi, mutta suurin yhdennäköisyys, joka oli lapsena heidät toisiinsa tiiviisti kietonut, oli alkanut kadota. Tänään hän oli kaiken lisäksi kuoleman vakava, eikä lainkaan niin huvittuneen näköinen, kuin yleensä. Silloin Malva ymmärsi, että jotain todella oli tekeillä.
"Äiti, anteeksi että saavumme näin ilmoittamatta", Larus puhutteli äitiään kuin vierasta ylimystä, "Halusimme nähdä, että voit hyvin."
Kuusama kohottautui seisomaan ja Kiisla kiirehti oitis antamaan tälle tukea, Larus ja Malva vaihtoivat merkitseviä katseita. Linnassa oltiin jo pitkään kuiskailtu Kiislan morsiovalinnasta. Kaksosista ensin ulos tulleena hänellä oli velvollisuus valita tuleva puolisonsa ensimmäisenä, ja ajan sanottiin tulevan, kun mies ensimmäistä kertaa yhtyi naisen kanssa. Perheen sisällä tiedettiin, ettei Kiisla ollut vielä kokenut sellaista yhteyttä, mutta tapojaan puolison löytämiseksi hän oli kyllä hionut. Varsinkin äitinsä edessä hän oli hyvin kohtelias.
"Minä otan lapseni vastaan silloinkin kun Pohjoisen Jumala ei sitä sallisi", Kuusama vastasi ja kääntyi katsomaan saapuneita lapsiaan, "Malva, missä sinä olet ollut?"
"Ulkona, äiti", Malva vastasi rehellisesti, hän tiesi sulaneen lumen muodostaneen pisaroita hiuksiinsa, "Olin hyvästelemässä isän."
Malva odotti äitinsä katseen muuttuvan ankaraksi, mutta sen sijaan tämä vetikin hänet lähemmäs ja pyyhki pisaroita hiuksista. Kiisla laski hitaasti otteensa irti äidistään ja katsoi sitten Malvaa kysyvästi, mihin tämä vastasi tiedottomalla katseella.
"Tiedättehän miten olen monesti vastustanut isänne matkoja Pohjoisen ulkopuolisiin maihin",
Kuusama sanoi hetken päästä ja kehotti sormellaan elehtien Malvaa kääntymään selin häneen,
"Hänen tekonsa eivät aina ole kunniakkaitta, kuten jumalien tai monien muiden kuninkaiden. Ne ovat aikuisten sotaleikkejä, tyhmänrohkeita ja vaarallisia joihin enemmän tietävä ei lähtisi mukaan."
Malva katsoi veljiään kulmiensa alta, samalla kun äiti alkoi letittää hänen hiuksiaan. Kiisla ja Larus pysyivät vaiti, vakavina ja silmät kiinni lattiassa, mutta Kuusama ei ojentanut heitä, vaan pysyi hyvän aikaa hiljaa itsekin. Huoneeseen oli laskeutunut painostava vaaran tunne, jollaisesta Malvan mielessä ei ollut hatarintakaan muistijälkeä. Tuohen silmät tuntuivat nauliutuneen heihin kaikkiin, Malva aisti sen voimakkaasti. Äidin letittävät kädetkin tuntuivat tavallista karkeammilta.
"Pohjoisen Jumalan katse on tuntunut kuluneina päivinä erityisen ankaralta", Kuusama jatkoi ja hellitti Malvan helpotukseksi hieman otettaan, "Isännekään ei pitäisi uhmata vanhoja uskomuksia ja Pohjoisen ikivanhaa Väkevää, hänelle tarinat ovat aina olleet vain tarinoita."
"Ehkä isän usko on vain erilaista", Malva sanoi varovasti, hän huomasi miten Kiislan ja Larusin huulet pusertuivat tuskastuneina yhteen.
"Vai erilaista..." Kuusama puuskahti ja lakkasi letittämästä, hän pyöräytti tyttärensä itseään kohti, "Olen sanonut hänelle monta kertaa ettei hän saisi puhua Jumalista epäkunnioittavasti lasten kuullen. Varsinkaan sinun kuultesi, Malva. Naisen pitää pelätä Jumalia, jotta he siunaisivat tätä mahdollisimman monella, terveellä lapsella. Joskus minusta tuntuu kuin isäsi ei tahtoisi sinusta Arvokasta."
Malva inhosi sitä sanaa. Arvokkaat olivat naisia, jotka naivat Ylimmän jälkeläisen jostain toisesta Valtakunnasta. He lauloivat, tanssivat ja tuottivat mielihyvää miehelleen, edustivat juhlissa kuin kalliit koriste-esineet ja synnyttivät lapsia. Se oli yleensä suuri kunnia naiselle, mutta Malvasta se tarkoitti ihmisyyden menettämistä ja vapaudesta luopumista. Hän olisi tahtonut sanoa sen ääneen, muttei tahtonut tuottaa äidilleen pettymystä. Isä olisi ehkä ymmärtänyt häntä.
"Menkäähän", Kuusama sanoi lopulta kun oli käsillään ensin siistinyt Malvan ryppyyn mennyttä mekkoa, "Kiisla ja Larus, saattaisitteko Malvan huoneeseensa?"
Veljekset katsoivat toisiaan nopeasti ja nyökkäsivät sitten kohteliaasti äidilleen. Kuusama hymyili Malvalle ja suuteli tämän otsaa kevyesti.
"Olet minulle hyvin rakas, tyttäreni."
"Ja sinä minulle, äiti", Malva vastasi, niiasi niin kauniisti kuin osasi ja seurasi sitten veljiään pois huoneesta.
Kiisla ja Larus pysyivät painostavan hiljaisina hyvän aikaa. Malva tiesi ajattelevansa samaa kuin veljensä, ettei kuulunut äidin tapoihin pyytää tyttärelleen saattajaa - ellei sitten ollut kyseessä jonkinlainen vaaratilanne ja Perijöitä piti suojella. Malva katsoi Kiislaa varovasti.
"Mikä äidillä on hätänä?" hän kysyi ja sai oitis vastaukseksi huolestuneen katseen.
"Kuulit, mitä hän sanoi isästä", Kiisla vastasi huokaisten, "Äidin mielestä isä lietsoo retkillään sotaa, usuttaa muita Valtakuntia kimppuumme. On pakko myöntää, että minustakin Tuohen katse tuntui ankaralta..."
"Naisten vainoharhaisuutta!" Larus naurahti ja hymyili Malvalle lohdullisesti, "Isä tulee varmasti takaisin entistäkin hurjempien tarinoiden kanssa! Muissa Valtakunnissa Pohjoista kunnioitetaan pelolla ja samainen pelko estää vieraita astumasta porteista sisään. Pelottelet sisartamme turhaan, Kiisla."
"Ja sinun ei pitäisi antaa hänelle turhaa toivoa!" Kiisla huusi niin kiihtyneesti takaisin, että Malva kavahti säikähtäneenä.
Larusin huulet puristuivat yhteen, hän katsoi Kiislaa tuohtuneena ja käveli sitten sisarustensa edelle. Malva halusi kiirehtiä hänen peräänsä, mutta Kiisla tarttui hänen olkaansa hellästi. Veljen silmissä oli surua ja katumusta.
"Anna anteeksi, Malva", hän sanoi vilpittömästi pahoillaan, "Kynttilöiden tuoksu on kai sekoittanut pääni."
"Pahasti", Malva hymyili surullisena ja halasi veljeään nopeasti, "Luuletko että häntä pelottaa?"
"Larusia?" Kiisla hymyili kun he lähtivät taas seuraamaan edelle kiirehtinyttä veljeään, "Isä sanoi joskus nauravansa aina ennen kuin lähtee sotaan. Silloin hän kuulemma unohtaa hetkeksi, mitä kaikkea voi menettää. Luulen, että Larusissa on samaa vikaa. Hän nauraa unohtaakseen."
Malva katsoi Larusin loittonevaan selkään. Hänen mieleensä piirtyivät isän kasvot, kun tämä ratsasti ulos porteista. Malva oli seisonut portin pielessä, katsonut suoraan isänsä jäyhiin kasvoihin, mutta isä ei katsonut tytärtään. Alopex Hukanmielen kirkkaat silmät katsoivat huurteeseen ja kaiken alleen peittävään viimaan, jonka toisella puolella vihollinen odotti. Hänen silmänsä katsoivat sotaan ja häntä seurasi lauma susia, jotka katsoivat samaa vihollista, samaa odottavaa sotaa.
Larus odotti sisaruksiaan Malvan huoneen ovella. Malva katsoi häntä silmiin, kunnes sai odottamansa halauksen. Kiisla hymyili ja tarjosi veljelleen kättään sovinnon eleenä, mutta Larus ei tarttunut siihen. Hän tuijotti veljeään kylmästi kuin mestaaja ja ohitti tämän sitten pienin elkein, kuin veli olisi ollut pelkkää ilmaa. Käytävä oli hiljainen, ja Larus haihtui hiljaisuuteen kuin häntä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Linnan vanhat rakenteet tuntuivat huokaisevan, aivan kuin olisivat juuri hengittäneet itsestään jonkin pahan pois. Malva katsoi huolissaan Kiislaa, joka vastasi katseeseen yhtä huolestuneena. Pylväisiin kaiverretut riimut tuntuivat kuiskivan hiljaisuuden keskellä, ikkunoista sisään pääsevä valo tuntui hakeutuvan heihin kuin turvaa etsien. Koko linna tuntui tuijottavan heitä.
"Sinun on paras pysyä huoneessasi", Kiisla sanoi lopulta ja katsoi Malvaa kulmat rypyssä, Malva vastasi nyökkäyksellä ja avasi huoneensa oven.
Hän odotti hetken ja katsoi sitten veljeään.
"Kaikki ei ole hyvin, eikö niin?"
Kiisla katsoi sisartaan kauan. Sitten hän hymyili surullisesti ja kaikkosi samaan tyhjyyteen kuin veljensä, mutta turvanaan osa siitä valosta, joka oli häntä ja Malvaa syleillyt. Malva astui huoneeseensa ja veti oven kiinni perässään.
***
Portinvartija oli Pohjoisen Valtakunnassa arvostettu ammatti, sillä ilman heitä muurien tiedettiin olevan hauraita. Portinvartijoille uskottiin Valtakunnan ensisijainen puolustaminen, läpikulkijoiden arviointi, tehtävä vaikeimmasta päästä. Puhuttiin, että joidenkin vartijoiden silmät olivat jopa tarkemmat kuin Alopexilla itsellään, kykeneväiset näkemään paksuimmankin naamion taakse. Vaarallisimmat vakoojat kulkivat yön turvin, naamioituneina varjoiksi, jotka tunnistaakseen piti nähdä kokeneilla silmillä. Yksikin silmänräpäys väärässä kohtaa ja Kiteen Valtakunta saattoi olla vaarassa. Se oli pelko, joka kohtasi vartijoita joka yö.
Veli Kaarna tunsi sinä yönä itsensä poikkeuksellisen valppaaksi. Hän oli vasta nuori, vanhempien työveljiensä mielestä liian rauhaton ollakseen portinvartija, sillä hänen jalkansa liikkuivat ketterästi vaikka suossa. Mutta Veljen silmät olivat tarkat ja hänen kuulonsa terävä, niin terävä että hän erotti tuulen huokaisun puiden latvoissa. Tänä yönä hänen kuuloaan kuitenkin häirittiin. Pakkanen oli kiristinyt ja puhuri muuttunut niin vihaiseksi, että omaa nenäänsä pidemmälle oli vaikeaa nähdä. Veli säpsähti kuullessaan miten joku hänen työveljistään vaihtoi painoa jalalta toiselle. Liekit ritisivät, turkiksiin kietouduttiin tiukemmin. Sitten äänet asettuivat yhtäkkiä aloilleen ja Veli kuuli taas tuulen huokaisun selkeänä puiden latvoissa. Mutta hän ei iloinnut, päinvastoin. Hän lähti kulkemaan muurin viertä pitkin, liu'uttaen kättään kivillä ettei kadottaisi niitä, silmät kiinteinä puhuriin tuijottaen. Näkyi mustaa ja tulen punaa, tuulta ja sen viskomaa lunta. Veli kohensi otetta keihäästään ja huomasi pidättävänsä hengitystään. Hitaasti puhaltaen hän komensi itseään rentoutumaan ja jatkamaan matkaa. Tuuli viskoi lunta ja peitti pian alleen hänen tuoreet jalanjälkensä, askeleet alkoivat muuttua raskaiksi hänenkin ketterille jaloilleen.
Silloin äänet alkoivat taas sekoittua hänen päässään. Veli huomasi kauhukseen, miten satava lumi, kaikkea riepotteleva puhuri oli kadottanut hänen työveljensä alleen. Nyt hän näki selkeästi vain omiin jalkoihinsa ja korkeimmillaan keihäänsä päähän. Liekkien punerrus, turkisten rusko ja työveljien silmien kirkkaus katosivat puhurin jäiseen nieluun. Veli puristi silmänsä kiinni ja avasi ne, pinnistellen nähdäkseen enemmän. Satava lumi oli niellyt kaiken, armahtamatta sen keskelle eksynyttä portinvartijaa, joka pahimpana erheenään oli päästänyt muurista irti.
"Ei..." Veli vaikersi hiljaa ja hapuili tukevaa pintaa sormillaan.
Kaikki hänen ympäriltään oli kadonnut ja vähitellen voimistuva tuuli alkoi hitaasti niellä keihäänkärkeä. Veli katsoi jalkoihinsa jotka näyttivät siltä kuin olisivat tyhjän päällä seisoneet. Hän nieleskeli raivokkaasti, yrittäen hillitä hiljalleen luhistuvia hermojaan. Sitten hän pakotti jalkansa liikkelle ja lähti etsimään muita siitä suunnasta, johon uskoi muurin kulkevan. Lumen ääni oli kaikonnut, mutta tuuli sivalsi korvia pahan piiskan lailla, ulvoen niin repivästi että Veli oli vajota polvilleen. Hän tiesi, ettei Pohjoinen kohdellut lapsiaan sillä tavoin. Puhurin ankaruus oli muuttunut silmittömäksi julmuudeksi, sadistikseksi haluksi ajaa jokainen sen keskellä vaeltava hulluuden partaalle. Veli tunsi polviensa notkahtavan jokaisella askelmalla, kuin jokin olisi väkisin yrittänyt painaa häntä maahan.
Juuri silloin hän erotti yhden työveljensä häilyvän hahmon, ei niin kovin kaukana itsestään. Toivo iski vielä kerran kipinää Veljen sisällä, palautti voiman tämän jalkoihin ja antoi hänen juosta haparoivin askelin. Mitä lähemmäs hän pääsi, sitä nopeammin tajuntaan heijastui tilanteen toivottomuus. Toivo kuoli ja pelko kietoi Veljen kammottavan lämpimään syleilyynsä.
Valtava miekka törrötti miehen vatsasta. Se oli iskeytynyt voimalla läpi ja uponnut muurin rakoon. Veli tuijotti työveljensä lamaantuneita silmiä, auki jähmettynyttä suuta josta saattoi yhä edelleen kuulla kauhunhuudon. Mitä ihmettä oli tekeillä? Hulluna pelosta Veli käänteli päätään puolelta toiselle, ojentaen keihäänsä kärkeä kohti tuntematonta, joka puhurissa piilotteli.
"Tule esiin!" Veli karjui minkä salpautuneelta hengitykseltään kykeni, "Pohjoisen Valtakunnan ja Alopex Hukanmielen nimissä käsken sinun näyttäytyä!"
Puhuri vastasi Veljen huutoon huutamalla takaisin. Nyt se oli raivoissaan, kulkien uhmaajansa korvien lävitse kuin terästanko, joka pakotti Veljen kumartamaan. Maa jysähti. Se kuulosti kaukaiselta ukkosen iskulta, joka voimistui muuria lähestyessään. Veli tarttui nopeasti pudottamaansa keihääseen, taisteli itsensä pystyyn ja osoitti hampaat irvessä suoraan eteenpäin. Maa jysähti uudemman kerran, ja sitten vielä kolmannen. Veljen eteen lankesi varjo, kun hänen edessään nyt seisoi sysimusta, lihaksikas hevonen ja sen selässä ratsastaja, jonka katse pakotti hänet polvilleen.
"Tuo miekkani, poika", ratsastaja sanoi Veljelle, "Se on tuo joka veljesi on lävistänyt."
"Miksi toisin?" Veli vastasi ja sylkäisi hevosen jalkoihin, hän ei ollut koskaan ennen tuntenut yhtä suurta vihaa ja pelkoa samanaikaisesti.
Ratsastaja oli hetken vaiti, katsoen Veljeä korkeuksistaan.
"Olen kuullut hiiristä, jotka alakynteen joutuessaan voivat selättää kissan", ratsastaja sanoi ja siirsi katseensa Veljen silmistä tämän keihääseen, "Keihääsi ei ole miekkaani heikompi, jos osaat käyttää sitä. Osaatko?"
Veli oli kuten muutkin Pohjoisen miehet, hän suostui ehdotettuun kaksintaisteluun aina. Pohjoisen uskomuksissa ainoastaan maan petturi ja sukunsa häpäisijä kieltäytyi kaksintaistelusta. Niinpä Veli tarttui keihääseensä, peruutti hitaasti ja silmät visusti ratsastajassa kohti lävistettyä työveljeään. Raskas miekka vetäytyi ulos uhristaan, tiputtaen tämän Veljen vapiseviin jalkoihin. Kun ratsastaja sai aseensa, hän ei kuitenkaan Veljen yllätykseksi kohottanut sitä, vaan työnsi sen vyölleen.
"Jos osaisit käyttää keihästäsi, olisit surmannut ensin minut ja sitten hevoseni", ratsastaja sanoi rauhallisesti, "Kuuliaisuutesi käskyille ja luottamukseksi ventovieraisiin maksaa sinulle henkesi."
Huurre ja puhuri väistyivät ratsastajan takaa aivan kuin tämä olisi lausunut jonkin muinaisen loitsun. Veljen suu avautui ja vääristyi kauhusta, kun häneen eteensä avautui tuhatpäinen sotureiden rivistö. Ja hänen takanaan, seinään seivästettyinä olivat kaikki hänen työveljensä.
***
Malva juoksi minkä jaloistaan pääsi. Vielä viisi minuuttia sitten hän oli turvallisesti nukkunut omassa vuoteessaan, kun hovineito oli yhtäkkiä juossut hänen ovelleen ja kertonut hälytyksestä. Linna itsessään oli vielä hiljainen, mutta sen ulkopuolelta kuului hätääntyneitä huutoja, lasten itkua ja vartijoiden jakamia käskyjä. Malvan mielessä pyöri satoja kysymyksiä joihin hän tahtoi saada vastauksen, kunhan hän löytäisi äitinsä ja veljensä. Hän juoksi käytävää pitkin, kun Kiisla ilmestyi kulman takaa ja seisautti hänet.
"Malva!"
Kiisla rutisti sisartaan huojentuneena ja tarttui sitten tätä ranteesta, mitään selittämättä, vaan jatkaen eteenpäin.
"Mitä on tekeillä?" Malva huohotti kun veli johdatti häntä kohti eteishallia, "Kiisla!"
"Hyökkäys...", Malva kuuli nopeana kuiskauksena veljensä huulilta, "Miehet tulivat kuin tyhjästä..."
Ainoastaan isänsä tarinoiden verran Malva tiesi sodista. Ne olivat kunniakkaita ja hienoja taisteluita, joissa hyvä aina voitti, joiden jälkeen salit täyttyivät juhla-aterioista ja lauluista. Niissä kerrottiin väsyneitä miehiä lämmittävistä tulista ja vaimojen syleilyistä, lapsien puumiekkaleikeistä isiensä innoittamana. Kuinka kauniit naiset kaatoivat viiniä ja tanssivat, laskivat kukkaseppeleitä miesten hiuksiin ja rakastelivat kunnes aurinko nousi voitonmerkkinä. Tämä oli kaukana niistä tarinoista. Tässä tarinassa Malvaa pelotti enemmän kuin koskaan koko hänen lyhyen elämänsä aikana.
"Sinut pitää saada ulos ensimmäisenä", Kiisla huohotti hengästyneenä kun he lopulta seisahtuivat eteishallin ovelle, hän katsoi Malvaa syvälle silmiin, "Olet ainoa, joka voi enää synnyttää perillisen Hukanmielen suvulle."
"Minä en lähde", Malva vastasi kylmäkiskoisesti ja tempaisi itsensä irti Kiislan otteesta, "Missä Larus? Ja äiti?"
"Malva!" Kiisla huusi poispäin pakenevan sisarensa perään, "Sinä et voi pelastaa heitä!"
Malva katsoi veljeään silmät kyynelistä täyttyneinä. Suolaiset virrat kastelivat hänen poskensa ja keskikäytävän tulien valossa hänen silmänsä hehkuivat kuin viimeisiä voimiaan esittelevät hiilet.
"Tämä on minun perheeni", Malva vastasi huulet vapisten, "Ja minä suojelen sitä hengelläni."
Kiisla seurasi hädissään miten sisko säntäsi takaisin takasiipeen. Samalla hetkellä ovet aukesivat ja pakokauhun ja kaaoksen äänet syöksyivät Kiislan korviin. Haavoittunut vartija tuli sisään ovista ja kaatui suoraan Kiislan käsivarsille, vaikertaen hiipuvilla voimillaan. Rintapanssarin lävistäneeseen nuoleen oli kiinnitetty viesti, josta oli luettavissa yksi sana.
LUOVUTTAKAA.
***
"Äiti? Larus?"
Mekon kangas kahahti kun Malva seisahtui kynttilöiden valaiseman käytävän päähän. Makuusalien ovet olivat selkoselällään, mutta yhdestäkään ei Larus tai kuningatar Kuusama tullut ulos. Malva kiiruhti heidän ovilleen ja kutsui heitä nimeltä, turhaan. Kun hän kääntyi takaisin mennäkseen, hän näki ikkunan takana ensimmäisen, taivaalle kohoavan tulipatsaan. Kumarassa Malva juoksi ikkunan taakse ja katsoi sen toisella puolella aukeavaan hävitykseen.
Pahimpia olivat hänen kansansa äänet. Miten naiset ja lapset kiljuivat kun hevosilla ratsastavat soturit raahasivat heidät hiuksista kohti kuolemaa. Miten vartijat huusivat kun heidät sidottiin ja poltettiin elävältä toveriensa kanssa. Malva olisi tahtonut sulkea silmänsä, mutta mieli tahtoi todistaa, miten typeriä ja valheellisia kaikki hänen isänsä kertomukset sodista olivat olleet. Hevoset olivat kovia sotaratsuja, niiden kivisiksi kengitetyt kaviot talloivat jalkoihin jääneet. Soturit eivät pitäneet ääntäkään, eivät nauraneet pilkallisesti, eivät huutaneet toisilleen komentoja tai kannustuksia. He etenivät hiljaa kuin vaanivat pedot, täydellisessä järjestyksessä ilman kenenkään komentoja. Mutta tuska oli niin äänekäs, että Malva pelkäsi menettävänsä järkensä. Tummalle yötaivaalle maalautuvien tulipylväiden hehku oli sokaisevan kirkas, savu tuntui kirveltän silmiä ikkunalasinkin lävitse. Talot, ihmisten rauhan ja turvan tyyssijat paloivat Pohjoisen taivaan alla ja savu nieli kaikki ne tähtikuviot, jotka Malva oli isänsä kanssa opetellut tunnistamaan. Pohjan tähti ei sinä yönä opastanut kotiin.
"Malva!"
Se oli Larus, äiti hänen suojaavassa otteessaan. Miten kuningatar Kuusama olikaan kalpea, miten hänen silmänsä tuijottivatkaan tyhjyyttä! Malva ei ollut tunnistaa äitiään, jonka kuivuneet huulet liikkuivat hiljaa rukouksia sanellen. Mutta Larus hymyili ja ojensi sisarelleen auttavasti kättään.
"Tule, Kiisl-"
Nuoli. Malva peitti nopeasti suunsa ja tukahdutti säikähtäneen huutonsa, kun eteishallin ovelta päin lentävä nuoli lävisti Larusin kurkun. Veriroiskeet tahrasivat Kuusaman kasvot, ja Malva nieleskeli kyyneliä seuratessaan äitinsä haluttomuutta taistella vastaan. Nopeasti Malva peruutti varjojen suojaan ja vaiensi kiihtyvää hengitystään, kun toinen nuoli upposi Kuusaman pään lävitse. Kyyneleet muodostivat Malvan silmien eteen usvaisen verhon yhä uudestaan ja uudestaan.
"Vieläkö hän on elossa?" Malva kuuli äänen ovelta, hän muisti Kiislan jääneen sinne kun hän oli itse poistunut paikalta, "Kaksoset, mikä virhe olla pysymättä yhdessä."
Jatkuvasti esiin pyrkivät kyyneleet saivat Malvan koko kehon tärisemään. Kiisla, Larus, äiti... hän oli menettänyt heidät kaikki. Sitten askeleet lähestyivät kohti valtaistuinta, jonka edessä Kuusama ja Larus makasivat. Malva pidätti henkeään ja painautui vapisten kulman taakse. Pitkä soturi asettui selin häneen ja iski lattiaan keihään.
"Tähänkö?" soturi kysyi ja käänsi kasvonsa ovelle päin.
"Se näyttää hyvältä", ovelta hymähdettiin, "Tule, meillä on vielä tehtävää ulkona."
Soturi astui pois keihään edestä ja silloin oli hyvin lähellä, ettei Malva huutanut tuskaansa ääneen. Keihään päässä oli Alopex Hukanmielen pää. Malva kääntyi piiloon varjoihin, vajosi kerälle lattiaa vasten ja odotti, kunnes linnan ovet sulkeutuivat soturien jäljessä. Sitten hän painoi kasvonsa mattoa vasten ja huusi äänettömästi kyyneleiden tullessa. Sadut, sankaritarinat ja laulut toivosta, usko jokaiseen Kahdeksannen Valtakunnan Jumalaan kuoli Malvan sisältä sillä hetkellä. Sillä onnella, mikä oli saanut soturit jättämään linnan niin nopeasti, ei ollut väliä. Malvan perhe oli kuollut.
Hitaasti, hiukset sekaisin ja kasvot kyynelistä märkinä hän riisui päällimmäisen mekkonsa, repi alushamettaan lyhyemmäksi ja sotki vaaleita hiuksiaan lisää. Tuska ja paino rinnan kohdalla eivät tehneet Malva Hukanmielestä typerää. Hän kulki pää pystyssä ja nopeasti eteishallin halki kohti kellareita, joiden kautta tiesi pääsevänsä ulos. Koko matkan ajan hänen hartiansa vapisivat ja kasvot kastuivat entistä märemmiksi, mutta mieli, Pohjoisen naisen mieli kieltäytyi luovuttamasta.
Itäsiiven lattia oli läikikäs tulen punan ja varjojen heittäytyessä ikkunoista sisään. Se oli vielä koskematon, palvelusväen makuutilojen aukinaisia ovia lukuunottamatta. Aivan kuin koko siipi olisi ollut täysin tiedoton ulkona riehuvasta teurastuksesta ja kadotuksesta, joka hitaasti tuhosi Pohjoisen Valtakunnan. Malva luopui kengistään itäsiiven ovilla ja hiipi sitten avojaloin ja kumarassa yli viileän lattian. Hän hätkähti kuullessaan jonkin iskeytyvän ikkunaa vasten, vastakkaisen seinän varjoteatterista saattoi sivusilmällä nähdä murhenäytelmän, jossa pienet lapset riistettiin vanhemmiltaan. Keittiö häämötti jo, ja Malva lisäsi vauhtiaan, kun hän yhtäkkiä kuuli ulko-ovien avautuvan eteishallissa. Silloin pakokauhu nosti Malvan pystyyn ja pakotti hänet juoksemaan enää mistään välittämättä, pakoon. Soturit eivät pitäneet ääntäkään liikkuessaan, eivät puhuneet tai huutaneet, ja Malva kuuli vain oman sydämensä rummutuksen, uskaltamatta katsoa taakseen. Kun hän kompastellen saavutti kellarin luukun ja ryhtyi kiskomaan sitä kaikin voimin ääneen, hän kuuli äänen itäsiiven päästä.
"Täällä on vielä joku!" soturi huusi ja Malva purskahti peloissaan itkuun, "Etsikää kunnolla!"
Kellarin luukku tuntui juurtuneen umpeen, Malva tempoi minkä jaksoi, mutta se ei ottanut auetakseen. Hän ei kuullut soturien ääniä, ei nähnyt edes näiden varjoja seinillä, mutta tiesi aikansa olevan vähissä. Sen voimalla hän kiskaisi vielä kerran, jolloin luukku aukeni ja hän pääsi livahtamaan sisään pienestä raosta. Luukku jysähti kiinni ja kellari nielaisi ympäröivät äänet. Vapisevin käsin Malva suunnisti eteenpäin kellarissa, käsi seinästä tukea etsien. Hyllyihin järjestetyt hillot ja viinit, katosta roikkuvat yrtit ja purkkeihin järjestetyt siemenet olivat yhtälailla tietämättömiä ulkomaailman kauheuksista kuin muu itäsiipi oli äsken ollut. Silloin Malva tunsi niin suurta ikävää kotiaan kohtaan, että tahtoi vain päästä pois. Hän kiihdytti askeliaan jälleen, etsi tiensä kohti muurin ulkopuolelle johtavaa luukkua ja työnsi sen auki. Lumi, pakkanen ja Pohjoisen puhuri tervehtivät tytärtään, valmiina nostamaan hänet tuhoutuneesta kodista kohti tuntematonta puoltaan. Malva tiesi, ettei selviäisi kauan, mutta täynnä outoa rauhaa ja helpotusta hän kapusi ulos luukusta ja sulki sen.
Muurin takaa nousivat tuli, savu ja kärsimyksen äänet. Malvan koti, hänen perheensä ja kaikki mikä hyvästä vähääkään muistutti, oli mennyttä. Vielä vuosia sen yön jälkeen uskottiin, että Pohjoisen Valtakunta kaatui Alopex Hukanmielen sodanjanoon ja typerän uhkarohkeisiin tekoihin. Malva ei koskaan tiennyt syytä, mutta tyytyi siihen. Hän kulki väsyneenä ja paleltumaisillaan suuntaan josta ei tiennyt, kunnes lopulta päätyi orjakaravaanin käsiin. Repaleiset, likaantuneet vaatteet, väsyneet ja tahratut kasvot tekivät Pohjoisen prinsessasta tavallisen orjan, joka vaelsi jalkaisin paikasta toiseen, kuunteli Ylempien puheita ja seurasi miten toiset orjat hänen ympäriltään lähtivät.
Viikkoja myöhemmin Malva oli unohtanut koskaan olleensa prinsessa. Samalla Thor Karhunkoura julistettiin Pohjoisen pelätyimmäksi mieheksi.
