Novelli: Merenneito

Tarinan tapahtumat sijoittuivat samaan maailmaan, joka esiintyy tarinoissa Orja, Malva, Pihlan Suudelma ja Silmälumetta. 

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa.

***

Oli polttavan kuuma. Edes mereltä puhaltava tuuli ei tuntunut viilentävältä, vaan yhdeltä inhottavan imelältä, kostealta henkäykseltä joka liimasi vaatteet iholle ja loi valtavat hikirenkaat kainaloihin. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja Alopex Hukanmieli pyyhkäisi hikikarpaloita vaalealta otsaltaan. Jumalat, miten hän kaipasikaan Pohjoisen Valtakunnan tuulta, sen lyhyttä kesää, joka ei koskaan ollut liian kuuma, ja ennen kaikkea talvea, jonka aikana Pakkanen riehui valtakunnan yllä. Onneksi Pohjoisen ihmisten iho ei ollut altis päivettymiselle, kuten muiden Valtakuntien asukkaiden. Alopex ei halunnut edes kuvitella, miltä olisi näyttänyt päivettyneenä, sillä hänen hiuksensa olivat auringon kultaa ja viikset ja lyhyeksi leikattu parta vaaleat kuin kärpän talviturkki. Hänet oltaisiin naurettu ulos Etelän Valtakunnasta, varmasti vielä jonkin noituusjuorun saattelemana, sillä Alopexin isä oli ollut shamaani. Se tieto oli ollut Alopexille huomattavasti enemmän haitaksi kuin hyödyksi, ainakin vaimon etsinnässä, jota hän parhaillaan suoritti myös Etelän Valtakunnassa. Verrattuna Idän Valtakunnan naisiin, Etelässä naiset olivat huomattavasti oikukkaampia ja myös pinnallisempia.

Alopex tuijotti kuohuihin. Meri oli täällä vain Meri, mutta lapset puhuivat siitä Neitovetenä. Äidit ja vanhat torieukot nimittäin täyttivät näiden päät absurdeilla tarinoilla merenneidoista ja vesihengettäristä, mikä sai varsinkin teini-ikäiset pojat Meren äärelle. Silloin tällöin joku laivalaiturille sattunut merikarhu tai kalastaja teki varsin rivoin ja epäsäädyllisen sanankääntein selväksi, ettei sellaisia ihanuuksia ollut olemassakaan. Päälle he murisivat vielä ”luuletko että olisin vielä tässä jos olisi, häh?” ja silloin pojat pötkivät kotiin ja palasivat vasta, kun kärttyisiä ukkoja ei enää rannalla näkynyt. Alopex ei ollut täysin varma omista syistään vetäytyä rannalle, jossa ilma tuntui ajoittain jopa raskaammalta kuin Etelän Valtakunnan helmiäishohtoisten muurien takana.

Vuoroin levenevillä ja kapenevilla kujilla oli täyttä aamusta iltaan, lapsia, aikuisia ja vaeltavia kauppiaita ja matkalaisia tungeksi sellaisena virtana ettei lyhyempi muuta nähnytkään kuin ihmisiä. Kauppiaat ja kapakoiden omistajat pitivät myrkyisää huutokilpailua omien putiikkiensa ovilta, välillä jostakin ikkunasta lensi pesuvettä ihmisten sekaan. Ainoastaan valtiaan palatsin taakse rakennettu puutarha oli jokseenkin rauhallinen paikka, paikka josta Alopex nautti huomattavasti eniten koko Etelän Valtakunnassa. Pystysuoran kallion päälle rakennettu palatsi oli siroine, helmiäishohtoisine torneineen jo itsessään näky, mutta palatsin taakse levittäytyvä puutarha, jonka laidalta näki suoraan rantaan ja merelle, oli sitäkin ihmeellisempi. Köynnöskasvit kietoutuivat tummapuisten pylväiden ympärille kuin käärmeet, pensaat muodostivat upeita kukkivia kaarikäytäviä ja suihkulähteiden koristeiksi veistetyt, alastomat naishahmot saivat nuoren miehen punastumaan.

Saapuessaan muurien sisäpuolelle kaupunkiin Alopex erotti heti kymmeniä erilaisia tuoksuja. Matkamiesten hien, kiertävien kauppiaiden kojuista leijuvan ruoan tuoksun, hienojen naisten kalliit parfyymit ja hevosen lannan. Ne eivät olleet luonnon tuoksuja, joihin Alopex oli pääasiallisesti tottunut, ja hänen päätään alkoi särkeä kolmen ensimmäisen kojun ohituksen jälkeen. Kukaan ei kiinnittänyt häneen erityistä huomiota, olihan Alopexilla yllään vain tavallinen pellavantunika ja ruskeat, polvien kohdalta kuluneet housut. Hänen nahkasaappaitaan ei oltu kiillotettu viikkoihin, eikä poninhännälle vedettyjä hiuksia koristanut yönsininen samettibaskeri, jota pidettiin Ylimpiin kuuluvien miesten tunnusomaisena somisteena. Ihmiset tuuppivat häntä kuin ketä tahansa sikopaimenta, nimittelivät murahdellen ”tiellä jolkottavaksi laiskuriksi” ja houkuttelivat lähemmäs kojuja. Jostain syystä se tuotti Alopexille mielihyvää, sillä kotipuolessa Valtakunnan Vanhin kutsui häntä ”Shamaanin Silmiksi”. Mieluummin Alopex olisi ollut Shamaanin poika tai Shamaanin perillinen, mutta Shamaanin Silmät oli ilmeisesti nimi, josta ei tingetty, aivan kuin kiveen hakattu ja veteen piirretty. Nimi sai Alopexin tuntemaan olonsa jonkinlaiseksi sillaksi isän tiedon ja Vanhimpien välillä, aivan kuin veriperinnöllä ei olisi ollut mitään merkitystä. Siksi hän oli mieluummin tiellä jolkottava laiskuri, sillä yhtäkään sellaista tiellä jolkottavaa laiskuria Alopex ei tiennyt, jolla ei olisi ollut jonkinlaista tarinaa kerrottavanaan.

Palatsin julkisivu oli kukkivan köynnösruusun peitossa. Suuret, lumivalkoiset kukat levittäytyivät seinälle ylpeinä hehkuen ja puinen pariovi kauneuden keskellä tuntui olevan ovi satukirjojen maailmaan. Todellisuus ei ollut kovin kaukana. Vartijat eivät hievahtaneetkaan Alopexin astuessa ovista sisään, keskelle valtaistuinsalia jonka päätyseinän korkeista, leveistä ikkunoista valo heittäytyi kiillotetulle marmorilattialle. Hiotusta kvartsista veistetyn valtaistuimen molemmin puolin seisoivat Aronia ja Siniaa, Etelän Valtakunnan perustajia ja ensimmäistä Ylimmäisparia esittävät pronssipatsaat. Pylväät kannattelivat heidän aikoinaan rakennettumaansa vaaleaa salia, jonka korkeasta katosta riippui kolme hopeista viireä, koristeenaan Etelän Valtakunnan neito, jolla oli kukkia hiuksissaan.

”Viivyitte rannalla pitkään, herra Hukanmieli”, sanoi pylväiden lomasta aavemaisesti esiin lipuva palveluspoika, Leikko, ”Valtiaani katseli teitä puutarhasta ja ihmetteli useampaan otteeseen aiotteko hukuttautua.”

Alopex ei vastanut, muttei myöskään jatkanut matkaansa portaikkoon, joka jäi viistosti Aronin patsaan taakse. Hän tiesi ettei palveluspojalla ollut pienintäkään aikomusta antaa hänen vetäytyä ylhäiseen yksinäisyyteensä.

”Palveluspojaksi teillä on hämmästyttävän terävä kieli”, hän sen sijaan vastasi kylmän rauhallisesti, ”Niin terävä että on suorastaan ihme ettei se ole vielä pistänyt teitä itseänne.”

Leikon kerubin kasvoille syntyi ylinäytelty, pahoittelevaa matkiva ilme ja hän kumarsi niin syvään että pää melkein kopsahti lattiaan. Alopexin puolesta nimenomainen kopsahdus olisi saanutkin tapahtua, mieluiten vauhdilla.

”Valtiaani toivoi tapaavansa teidät puutarhassa heti kun saapuisitte takaisin palatsiin”, Leikko sanoi ja ylinäytelty hymy viipyi vielä hänen suurissa, jadenvihreissä silmissään, ”Hänen kukkeutensa toivoo kovasti voivansa auttaa teitä puolison etsinnässä.”

Aivan varmasti, Alopex ajatteli, aivan varmasti toivoo. Hän kiitti jäykällä eleellä ja pakollisella kohteliaisuudella palveluspoikaa ja marssi sitten ripeästi portaikkoon. Että majesteetin olikin pitänyt lähettää kaikkein lipeväkielisen ja röyhkein palveluspoikansa tuomaan sanaa hänelle! Jo vierailunsa ensimmäisen minuutin aikana Alopexille oli tullut selväksi, etteivät Etelän Valtakunnan palvelijat olleet keitä tahansa majatalosta poimittuja äpäriä. Päinvastoin, he olivat kaikki vähintäänkin keskiluokkaisesta perheestä, joskus jopa rikkaiden kauppiasperheiden lapsia. Heidän piti olla kauniita ja saapua palatsiin koulutettavaksi myöhäisimmillään kymmenvuotiaina, sillä jo perustamisen aikoihin oli Etelän Valtakuntaan kelpuutettu vain nuorta palvelusväkeä. Toiset uskoivat sen johtuvan Sinian halusta maata niin nuorten miesten kuin naistenkin kanssa, jotkut taas väittivät kuulleensa että palvelijoista etsittiin sopivia henkilöitä siittämään ja synnyttämään perillisiä. Oli syy mikä tahansa, röyhkeän ja teräväkielisen tittelin Alopex myönsi heistä jokaiselle.

Portaikko päättyi ja levittäytyi valtavaksi halliksi, jonka lattia oli tummempaa marmoria kuin valtaistuinsalin. Lattialle oli levitetty Idän Valtakunnassa valmistettu, kalliista kankasta tehty sininen matto, ja samaa sinistä oli myös suurien ikkunoiden koristaman päätyseinän verhoissa, jotka oli päiväsaikaan niputettu seinän päätyihin hopeanauhalla. Seinän toiselle puolelle vei ovi ja oven takana oli palatsin puutarha. Alopex henkäisi pitkään ja syvään astuessaan ovesta ulos. Kukkien tuoksu oli pyörryttävä, täyttävä ja ihana. Korkealla kävi myös virkistävä tuuli, joka oli huomattavasti enemmän Alopexin mieleen kuin rannalla kasvoille hönkinyt kosteus. Hän kulki hitaasti, nautiskellen kukkapensaiden, köynnöskasvien ja hedelmäpuiden siimeksessä, lepuuttaen silmiään suihkulähteissä kylpevissä linnuissa ja ahmien taivaansineä silmillään. Merellä kiljuvien lokkien ääni vaihtui paratiisilintujen liverrykseksi, kuohuvan meren äänen korvasi suihkulähteiden makean veden pulppuaminen. Pohjoisessa ei ollut sellaisia puutarhoja, oli vain vihreitä lehtimetsiä ja kukkivia niittyjä, jotka nekin olivat usein yksivärisiä, keltaisia tai punaisia. Alopex ei olisi vaihtanut niitä maisemia mihinkään, hän nautti metsäpoluilla vaeltamisesta ja niityillä makaamisesta, mutta Etelän palatsin puutarha tuntui puhuvan hänelle. Ääni kehotti häntä maistamaan hedelmiä, nuuhkimaan kukkia ja katselemaan suihkulähteiden alastomia naispatsaita, jotka häveliäinä peittivät sulojaan käsillään. Alopex totteli ääniä. Hän unohti tapaamisen, poimi itselleen muhkean appelsiinin, hengitti kukkien tuoksua ja katseli häveliäitä naispatsaita. Yhden suihkulähteen ja sen koristepatsaan luokse hän jäi jopa istumaan pidemmäksi aikaa. Sen lähteen nainen ei peitellyt itseään kankaalla tai käsillään, vaan polvistui ja ojensi käsiään vastaanottaakseen jotakin. Hän oli painanut päänsä alas ja kasvoja oli vaikeaa nähdä, harteiden ylitse valuivat ohuet kiharat. Alopex katseli naista kauan ja söi samalla appelsiiniaan, jonka mehu oli ihanan makeaa ja liha juuri sopivan pehmeää. Lähteen vedessä ui muutama suuri kultakala, ja niiden suomut välkehtivät keskipäivän paahteessa kuin oikeat kultahiput. Alopex katsahti ympärilleen puutarhakäytävällä, se kaartui sekä hänen edessään että takanaan. Käytävän molemmin puolin kukkivat korkeat köynnösruusumuurit. Hän katsoi uudestaan neitoa, joka piti pää oli painunut ojennettujen käsivarsien väliin.

”Mysteeriset kasvot”, Alopex sanoi hiljaa ja työnsi appelsiinin kuoret taskuunsa.

Hän hivuttautui suihkulähteen reunaa pitkin patsaan eteen, katsahti vielä kerran ympärilleen ja ojentautui sitten patsasta kohti nähdäkseen kasvot. Sydän seisahtui kuin joku olisi ottanut sen käteen ja puristanut kaikilla voimillaan.

Patsaan kasvot olivat karmivasti vääristyneet, aivan kuin happo ja sääolosuhteet olisivat yhdessä päättäneet tuhota ne. Kivi oli halkeillut ja piirtänyt kasvoihin rumia arpia, nenästä ei ollut melkein mitään jäljellä ja toinen ovaalinmuotoinen silmä oli muuttunut kauhistuttavaksi kuopaksi. Huulia Alopex ei tohtinut edes katsella, ne olivat vääntyneet kuvottavan härskiin asentoon, joka murskasi viimeisetkin kuvat sievästä neidosta.

”Olen odottanut sen korjauttamista jo vuosia.”

Alopexilla oli täysi työ estää itseään molskahtamasta lähteeseen, kun ääni keskeytti hänen ajatustensa kulun. Etelän Valtakunnan valtiatar, Sade Kilvenkantaja seisoi palveluspoikineen suihkulähteen vieressä. Kauniissa karmiininpunaisessa mekossaan ja kullanvärinen huivi harteillaan hän oli kuin puutarhan lintujen kuningatar, kultaiset hiukset vielä koristekivistä säihkyvän hiusverkon sisään aseteltuina. Hänen kapeilla kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään merkkiä huvittuneisuudesta, suurien smaragdisilmien tuijottaessa intensiivisesti patsasta.

”Patsaan pitäisi esittää Linaa, Kilvenkantajan suvun ensimmäistä prinsessaa”, kuningatar sanoi, ”Tiedättekö mitä hänelle kävi, arvon Hukanmieli?”

”En tiedä”, Alopex vastasi, miettien mitä kuningatar oli ajatellut nähdessään hänet roikkumassa veden yllä.

”Hän hukkui”, kuningatar Sade sanoi, ”Ironista, eikö totta? Hukkunut prinsessa päätyy suihkulähteen koristepatsaaksi...”

Alopex ei sanonut mitään. Hän nousi suihkulähteen reunalta, puisteli kevyesti vaatteitaan ja muisti ettei ollut pukeutunut mihinkään edustusvaatteisiin. Kuningatarta se ei tuntunut vaivaavan, mutta kerubinkasvoiset palveluspojat tapittivat häntä kuin surkeasti esiintyvää ilveilijää. Alopex ei pitänyt siitä katseesta, se oli kylmä, läpitunkeva tuijotus joka sai hänet epäilemään palveluspoikien ihmisyyttä.

”Tahdoitte tavata minut”; Alopex sanoi.

”Niin tosiaan”, kuningatar sanoi ja viittasi hänet kävelemään kanssaan, ”Minä katselin teitä kun olitte rannalla.”

”Niinkö?” Alopex ei vaivautunut edes teeskentelemään yllättynyttä.

”Seisoitte patsasmaisesti, kasvot merellepäin”, kuningatar jatkoi, ”Oletteko huolissanne jostain?”

Alopex tiesi kuningattaren tietävän mistä oli kyse. Huolet vaimon löytämisestä paistoivat kilometrien päähän, mutta älykäs Etelän Valtiatar näki ne vieläkin kauempaa. Kaikenlaisia huhupuheita liikkui tästä kyvystä nähdä ja kuulla kaukaa, ja monissa näistä puheista esiintyi Sateen edesmennyt mies, Etelän Valtias Loimu Kilvenkantaja. Mies oli sairastanut vuosia ennen vaimonsa tapaamista ja sairaus oli vienyt tältä kyvyn lisääntyä, mistä moni uskoi Sateen tietäneen jo viikkoja ennen heidän häitään. Hyvästä, mutta sittemmin vararikkoon ajautuneesta perheestä lähtöisin oleva Sade kantoi mukanaan kaikkia vallananastajan piirteitä. Hän oli älykäs, kaunis ja viekas, rohkea ja jopa häikäilemätön nainen. Kun Loimu kuoli kuukausi häiden jälkeen, Etelän Valtakunta syytti Sadetta avoimesti murhasta. Mutta nainen oli tyyni kuin kesäöinen vedenpinta, eikä yksikään todiste koskaan puhunut häntä vastaan. Alopex ei uskonut kuningattareen liittyviin huhupuheisiin, muttei myöskään tämän suloisiin kasvoihin, joille huolestunutta esittävä ilme oli hämmentävän uskottavasti loihdittu.

”Miten vain haluatte, arvon herra Hukanmieli”, Sade vastasi Alopexin vaikenemiseen, ”Tahtoisin kuitenkin viedä teidät sinne.”

”Sinne?”

”Merelle.”

He seisahtuivat puutarhan laidalle syreenipensaiden katveeseen ja lokkien kirkuna rikkoi rauhallisuuden ja paratiisilintujen laulun. Alhaalla eteen levittäytyi turkoosina kimmeltävä meri, jota täplittivät kymmenten kalastaja-alusten purjeet. Laivalaiturit olivat täynnä kalatynnyreitä ja kalastajia, uteliaita lapsia ja naisia seuraamassa merimiesten kotiinpaluuta. Kukaan ei kuitenkaan juossut merimiehiä vastaan, ei ollut poikia tai tyttäriä, vaimoja tai sisaruksia halaamassa heitä pitkän ja riuduttavan matkan jälkeen. Kuningatar Sade asetti kätensä hiotulle marmorikaiteelle, nojasi eteenpäin ja sulki silmänsä.

”Minulla ei ollut koskaan vaikeutta valita”, kuningatar huokaisi haikeasti ja avasi suuret, surulliset silmänsä, ”Puolisoa, tarkoitan. Teille se tuntuu olevan vaikeampaa, herra Hukanmieli.”

”Uskokaa kun sanon, teidän armonne, valinnanvaikeus olisi minulle siunaus nykyisen tilanteeni huomioon ottaen”, Alopex vastasi kuivasti, ”En vaatisi tulevaa puolisoani edes luopumaan koko kädestään, pelkkä nimetön riittäisi, mutta se ei tunnu helpottaneen tilannettani.”

”Teillä huumorintajua riittää”, kuningatar sanoi oudosti hymyillen, ”Oletteko koskaan tavanneet vesihengetärtä? Tai merenneitoa?”

”En”, Alopex vastasi, pitäen kommenttinsa kuningattaren huumorintajusta itsellään.

”Minun Mertani ei turhaan kutsuta Neitovedeksi”, kuningatar sanoi sama outo hymy kasvoillaan, ”Sitä sanotaan lasten ja torieukkojen kotkotukseksi, eivät edes merimiehet ole nähneet vesien kaunottaria vaikka kyntävät aaltoja päivittäin. Tahtoisin kuitenkin viedä teidät sinne, ehkä etsivät silmänne löytäisivät jotain.”

Alopex ei ollut varma pitikö kuningatar häntä pilkkanaan. Hänen kasvoillaan yhä värehtivä outo hymy ei antanut ymmärtää puolesta eikä vastaan.

”Vieraana täytän tahtonne, teidän korkeutenne”, Alopex vastasi muodollisesti ja kumarsi.

Sade hymyili ja hymy muuttui oudosta pehmeäksi. Hän viittasi Alopexin mukaansa ja he lähtivät kävelemään takaisin palatsille, kerubinkasvoiset palvelijat kintereillään. Lokkien kirkuna etääntyi ja haihtui pian ilmasta kokonaan ja Alopex tunsi henkensä kulkevan paremmin. Meri tuntui aiheuttavan hänelle sietämätöntä, kummaa ahdistusta, mutta sekin katosi heti kun ainoat tuoksut tulivat enää kukista ja kuningattaren parfyymista.

”En aio valehdella teille herra Hukanmieli”, kuningatar sanoi juuri ennen kuin he saapuivat palatsin oville, ”Tosiasiassa en ole kovinkaan yllättynyt siitä ettette ole löytäneet vaimoa.”

Alopex ei vastannut. Hän tunsi kerubipalvelijoiden kammottavan tyhjän katseen itsessään.

”Suokaa anteeksi jos olen liian suorapuheinen”, kuningatar jatkoi hymyillen, ”Mutta kaikki tietävät teidän juuristanne. Shamaani-isä... noita äiti... teitä sanotaan Pohjoisen Kalmaksi, Vanhempiensa varjoksi ja Shamaanin Silmiksi. Ymmärrän mikseivät naiset uskalla lähestyä teitä, mutta teitä itseänne se tuntuu hämmästyttävän suurestikin.”

”Hallitsijoista puhutaan kaikenlaista”, Alopex vastasi kireästi, ”Me olemme murhaajia, psykopaatteja ja diktaattoreja, pelkureita ja sontaläjiä. Tahtoisin tietää millaisen taruolennon jätöksenä minua pidetään kun yksikään nainen ei vilkaisekaan suntaani.”

Kuningatar hymyili, muttei sanonut mitään. Leikko oli heitä vastassa kun he astuivat palatsiin. Alopex laittoi merkille että tämä oli vaihtanut palvelijan vaatteensa pitkään kuluneeseen takkiin, hyvin tavallisiin housuihin ja niin likaiseen kauluspaitaan ettei kerjäläinenkään olisi siitä osannut iloita. Paljasjalkaisuus teki kokonaisuudesta entistä tökerömmän, eikä Alopex yhtäkkiä nähnytkään edessään kerubia, vaan surkeasti menestyneen kalastajan.

”Leikko lähtee kanssanne”, Sade sanoi rauhallisesti ja katsoi Alopexia, ”En itse pahemmin perusta merenkäynnistä, jos ymmärrätte.”

Alopex vastasi muodollisella nyökkäyksellä, mutta häntä kylmäsi Leikon läsnäolo. Palvelija, jolla oli tuhottoman suuri ja suorasukainen suu ei voinut olla miellyttävää matkaseuraa. Lisäksi Leikko loi hänelle hymyn, joka oli kuningattaren hymyä oudompi, salaperäisempi ja ylimielinen.

”Toivottavasti etsivät silmänne löytävät jotain”, kuningatar sanoi saatettuaan heidät palatsin pääoville, ”Meri olkoon tyyni ja teille kirkas, herra Hukanmieli.”

Kuningatar ojensi kätensä. Alopex tarttui siihen kuin hauraaseen kristallilasiin ja suuteli kevyesti pehmeää kämmenselkää. Hän seurasi Leikkoa ulos palatsin ovista kuuman kosteaan päivään, joka enteili ukkosta. Leikko ei aluksi sanonut mitään, vaan keskittyi vaivattomasti pujottelemaan ihmisten välistä kohti rantaa. Alopexin oli vaikeaa pysyä perässä, sillä Leikko liikkui nopeasti kuin liukas ankerias, ahtautuen kapeimmille kujille ja suurimpiin väkijoukkoihin. Välillä hän jopa kadotti palveluspojan näkyvistään, kunnes taas erotti kiharan hiuspilven muun väen seasta ja seurasi sitä. Leikko ei katsonut kertaakaan taakseen, kunnes he saapuivat rantaan johtavalle portille. Läpitunkevan kirkkaassa päivänvalossa hän muuttui hetkeksi takaisin kerubiksi joka oli ja Alopexia puistatti.

”Pysyit perässä”, Leikko sanoi ja väänsi huulensa kammottavaan virneeseen, ”Taidat todella tarvita naista.”

Alopex ei vastannut. Leikko hymyili ja johdatti häntä pitkin rantaviivaa. Lokit nauroivat yksitoikkoisella äänellä ja meri oli tyyni, Alopex ei nähnyt ainottakaan vaahtopäätä vaikka katseli silmät sirillään horisonttiin. Kalastaja-alusten purjeet olivat ainoat valkoiset pisteet kauempana merellä ja tulisena paahtava aurinko sai turkoosin meren kimaltamaan sokaisevasti. Alopex varjosti silmiään kädellään ja katsoi, muttei nähnyt mitään erityistä. Kuningattaren puheet soivat korvissa pilkkana, eikä Leikon käyttäytyminen tehnyt tilanteesta miellyttävämpää. Alopex ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että kuningatar oli vain omaksi ilokseen lähettänyt hänet merelle. Vitsit hukuttautumisesta Alopex oli kuullut ennenkin, mutta kuningatar tuntui yllyttävän häntä hankkiutumaan eroon hengestään, vain saadakseen yhden ironisen tarinan lisää vierailleen kerrottavaksi. Alopex ei tosiaankaan sulkenut pois sitä mahdollisuutta.

”Veneemme, herra Hukanmieli.”

Vene oli kirjaimellisesti vene. Sen kylkeen oli takertunut yhtä sun toista pientä merenelävää ja valkoinen maali oli lohkeillut suurina lastuina sieltä täältä. Köysi, jolla paatti oli sidottu laituriin oli rispaantunut ja katkeamaisillaan, mutta Alopex ei sanonut mitään vaan astui veneeseen Leikko kintereillään.

”Hänen kukkeutensa ei pidä liiasta huomion herättämisestä”, Leikko selitti tartuttuaan airoihin ja ohjattuaan veneen pois laiturin tuntumasta, ”Toki meillä on suuria purjelaivoja, oikein sorjia ja silmää miellyttäviä, mutta -”

”Mutta se ei juuri nyt kiinnosta minua”, Alopex ärähti ja mulkaisia Leikkoa.

Leikko selvästi yllättyi äkillisestä keskeytyksestä, hänen suunsa jäi hetkeksi raolleen ennen kuin se sulkeutui. Alopex oli pakahtumaisillaan tyytyväisyydestä ja nojautui rennosti taaksepäin. Ilmassa tuoksui suola ja levä, aina siihen asti kun laiturit alkoivat muuttui pelkiksi viiruiksi horisontissa. Pystysuoralla kalliolla lepäävä palatsi ja sen puutarha olivat vaikuttava näky siitä kulmasta katsottuina, ja valtakunnan helmiäismuurit tehostivat sitä. Alopex tuijotti, miettien miten Loimu Kilvenkantajan poismeno oli muuttanut Etelän Valtakuntaa, jota nyt hallitsi vain oudosti hymyilevä kuningatar kerubipalvelijoineen. Paahtava auringon osuessa helmiäismuureihin näytti siltä kuin valtakuntaa olisi suojannut vahva loitsu...

Airot lakkasivat kyntämästä vettä kun valtakunta oli jäänyt melkein kokonaan horisontin taakse. Enää näkyi vain pystysuora kallio ja pienenä pisteenä palatsi sen laella. Leikko pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja nosti airot veneeseen, nojaten kynärpäänsä veneen laitaan. Alopex halusi kysyä mitä oli tekeillä, muttei toisaalta tahtonut kuulla Leikon ääntä, joten päätyi pysymään vaiti ja katselemaan ympärilleen. Kirkasta, turkoosia merta oli silmän kantamattomiin, muutamat äkkisyvät näyttäytyivät tummina läiskinä siellä sun täällä. Välistä jokin kalaparvi liikahti veneen ohitse ja muutama iso kala jäi näykkimään veneen pohjassa kasvavaa levää. Aurinko paahtoi säälimättä suoraan heidän ylleen ja kostea meri-ilma liimasi vaatteet iholle.

”Päivää arvon herrat!”

Veneen viereen lipui toinen vene, huomattavasti paremmassa kunnossa ja vieläpä purjeen kera. Nuori kalastajapoika hymyili heille kohteliaasti ja kohotti kalastajalakkiaan. Hänen ihonsa oli päivettynyt, hiukset tummat ja silmät ruskeat.

”Päivää!” Leikko hihkaisi, selvästi mielissään kun sai syyn avata suunsa, ”Syökö hyvin?”

”Paremminkin on syönyt”, kalastajapoika vastasi ja vilkuili uteliaana veneeseen, ”Oletteko jättäneet verkkonne kauemmas?”

”Syvännöissä isot vonkaleet uivat”, Leikko valehteli sujuvasti ja nyökytteli, ”Ystäväni on etsimässä erästä erityisen suurta kalaa.”

”Näinkö on?” kalastajapoika kysyi uteliaana ja katsoi Alopexia pitkään, ”Ette näytä etelän asukkaalta, arvon herra.”

”Hän on Pohjoisesta”, Leikko sanoi nopeasti ennen kuin Alopex ehti avata suutaan, ”Etelässä on huomattavasti paremmat ja antoisammat kalamarkkinat, ymmärrättehän, monta syytä matkata kaukaa tännepäin.”

”Todella”, kalastajapoika sanoi ja tuijotti edelleen Alopexia, ”Toivotan teille antoisia kalastushetkiä arvon herrat, olkoot virtaukset myötä!”

”Kuin myös, kuin myös!” Leikko sanoi typerästi hymyillen ja vilkutti.

Alopex seurasi miten kalastajapoika veneineen lähti loittonemaan heistä. Meren ylle oli noussut pieni tuulenvire ja aallot keinuttivat venettä. Leikko souti heidät kohti lähintä äkkisyvää, sen ympärillä oli karikkoa, suuria teräviä kiviä joihin Alopex ei ollut aiemmin ympärilleen katsoessaan kiinnittänyt huomiota. Yhden kiven päällä taiteili pieni rapu, jonka kuoressa oli kovettuneita suolakiteytymiä. Leikko hidasti kun he tulivat syvännön reunalle. Alopex nojautui lähemmäs veneen laitaa ja tuijotti pohjattomaan kuiluun. Mitään ei näkynyt, kalaparvet kiersivät sen kaukaa ja näyttäytyivät kauempana välkehtivinä läiskinä pinnan alla.

”Kuningattaresi tekee minusta pilaa”, Alopex sanoi synkästi ja katsoi Leikkoa, ”Otollinen paikka minulle ymmärtää, etten välttämättä koskaan löydä vaimoa ja kuolen yksin, eikö?”

Leikko hymyili ilkeästi, muttei sanonut mitään. Alopex huokaisi ja tuijotti syvännettä. Terävien kivien reunustamana se oli kuin meren keskellä avautuva hirviön suu, joka vaani pahaa aavistamattomia kalastajia. Tummansinisten ienten keskelle jäi sysimusta kuilu, jota ei valaissut riittävästi aurinko, kirkkain lyhty tai vahva valoloitsu. Alopex tuijotti ja kuuli laulun. Ensin hyvin etäisenä hän kuuli muminaa muistuttavaa ääntä, joka voimistuessaan muuttui vähitellen kauniiksi, vieraskieliseksi melodiaksi. Alopex katsoi Leikkoa, joka tuijotti syvänteeseen jotenkin vieraan näköisenä. Laulu voimistui kaiken aikaa, kunnes ääni oli kirkas ja vieraskieliset sanat erotti selkeästi.

Shinna am maera

Am maera i loy laaine!

Syvänteessä välähti, jokin liikkui kohti pintaa. Välillä välke katosi, kunnes se yhtäkkiä näyttäytyi kirkkaampana ja lähempänä venettä. Alopex oli näkevinään tummat ääriviivat vedessä ja hänen hengityksensä hidastui. Kuului valtava pärskähdys ja Alopex ja Leikko saivat molemmat merivettä kasvoilleen. Merenneito oli kaunis. Sen hiukset olivat kobaltinsiniset ja niissä oli simpukoita, pieniä rintoja peittävät merenvihreät suomut peittivät harvakseltaan ylävartaloa, kunnes ne tihenivät vyötärön kohdalla ja muuttuivat lopulta pyrstöksi. Merenneito katseli heitä hehkuvansinisillä silmillään ja hymyili leikkisästi.

”Eehi”, Alopex tervehti merenneitoa kun Leikko ei saanut suutaan auki, ”Khin enne?”

Merenneito hihitti. Alopex tiesi merenkielensä olevan karkeaa ja alkeellista, sillä yleisesti kieltä pidettiin jo vuosisatoja sitten tuhoutuneena. Merenväkeä pidettiin samalla tavalla kadonneena kuin ilmanväkeä, jonka edustajia oli viimeksi todistettavasti nähty kuusisataa vuotta sitten. Sen jälkeen heistä tuli lastensatuja, kulkureiden jorinoita ja hullujen houretta, joiden kieltä ei enää kukaan osannut. Alopex muisti isäänsä kohdistuneet, arvostelevat katseet kun tämä oli opettanut pojalle väkien kieliä, kehunut niitä kauniiksi ja arvokkaiksi.

”Olisivatpa nyt näkemässä”, Alopex mutisi ja katsoi merenneitoa.

”Puhuit heidän kieltään äsken” suunsa auki saanut Leikko kuiskasi kiihkeästi ja katsoi Alopexia suu ammollaan, ”Luulin ettei kukaan osaa sitä enää nykyään.”

”Taitoni ovat ruosteessa”, Alopex vastasi, ”En koskaan uskonut tarvitsevani merenkieltä.”

He katselivat merenneitoa. Se kierteli uteliaana venettä, tönäisi sitä välillä pyrstöllään ja hihitti pirullisesti kun sai matkustajat horjumaan. Sitten se sukelsi veneen alitse ja pärskäytti iloisesti vettä suustaan ilmestyessään taas pinnalle.

”Enne i Maella”, se sanoi yhtäkkiä soinnikkaalla äänellä ja taputteli vettä pyrstöllään, se paljasti hymyillessään kammottavan pienen hammasrivistönsä, ”Ha laaine enne?”

”Enne i Alopex am North”, Alopex vastasi tulkattuaan mielessään merenneidon sanat ja katsoi Leikkoa, ”Anh i lija am taar.”

Merenneidon silmät laajenivat uteliaina ja se lipui lähemmäs veneen reunaa, tarttui siihen ja kohottautui katsomaan Leikkoa lähempää. Leikko nielaisi hitaasti ja kurottautui odottamatta lähemmäs merenneitoa, he katsoivat toisiaan hyvin kauan. Sitten merenneito purskahti nauruun ja hyppäsi veteen niin että vesi pärskähti laidan yli veneeseen. Kun se jälleen nousi takaisin pintaan, se tuli nyt lähemmäs Alopexia ja nojasi käden poskeaan vasten hymyillen.

”Anh nae i lija”, merenneito sanoi ja katsoi Leikkoa hiuksiaan pyöritellen, ”Nae...”

Alopex rypisti kulmiaan ja katsoi Leikkoa. Tämä ei vastannut katseeseen vaan tuijotti hiljaa käsiinsä.

”Ymmärrätkö mitä hän sanoo?” Alopex kysyi.

Leikko nosti katseensa ja näytti tuskastuneelta. Hän katsoi merenneitoa, joka hihitteli riemuissaan ja katsoi takaisin pitkiä ripsiään räpytellen.

”Hän ymmärtää”, merenneito sanoi yllättäen yleiskielellä, joka oli yhtä karkeaa kuin Alopexin merenkieli, ”Eikä hän ole mikään kuningattaren palvelija! Voi miten sinua ollaankaan huijattu, Pohjoisen Alopex...”

Alopexin otsa rypistyi ja hän katsoi Leikkoa, joka tuijotti jälleen käsiinsä. Tämän vaaleat posket helottivat ruusunpunaisina.

”Sinä vannoit ettet kerro, Maella”, Leikko mutisi hiljaa ja mulkaisi häpeissään merenneitoa, ”Sinä vannoit ettet kerro kellekään!”

”Vannominen on tylsää!”, Maella hihitti innoissaan ja kurottautui laidan yli katsomaan Alopexia, ”Tiesitkö että tämä kelvollinen palvelijapoika on oikea murhaaja?”

”Törkeä syytös!” Leikko karjaisi.

”Oletko sinä?” Alopex kysyi tyynesti ja Leikko kääntyi hänen puoleensa tuohtuneena, osaamatta sanoa mitään.

”Kuningattarella ei ole palvelijoita”, Maella sanoi virnistäen, kun Leikko rojahti veneen pohjalle istumaan, tyhjää tuijottaen, ”Hänellä on joukko pieniä murhaajia, jotka sysäävät ihmisiä tähän syvänteeseen. Sellainen näytös tekee kuningattaren iloiseksi, hah, nainen minun makuuni!”

Alopexia ärsytti. Ei siksi, että Maella tuntui nauttivan tilanteesta, eikä siksi, että Leikko oli valehdellut hänelle. Kuningatar oli saanut hänet paljastamaan epätoivonsa, jonka Alopex näki vasta nyt, kun hän katsoi Maellaa. Kammottavasti hymyilevä, mutta niin suloinen merenneito Maella oli kiinnostunut Alopexista, hymyili tälle ja puhui vapisematta kauhusta.

”Herra Hukanmieli”, Leikko sanoi jäykästi ja tarttui airoihin, ”Palaamme takaisin rantaan, jos teille sopii.”

”Ei sovi”, Alopex sanoi ja Leikko nipisti tuohtuneena huulensa viivaksi, ”Kuka tänne viimeksi hukutettiin ja miksi?”

”Suuressa arvossa oleva mies”, Maella vastasi ennen kuin Leikko ehti edes aukaista suutaan, ”Minulle hänen nimensä oli yhdentekevä, mutta kuningatar mitä ilmeisimmin vihasi sitä pullukkaa, joka puhui minullekin kuin mille tahansa ilotytölle. Ei ole vaikeaa arvata mitä kuningatar oli luvannut sille läskille päästäkseen tästä eroon. Voi, miten kauniisti vesi loiskahti kun hänet viskattiin laidan yli...”

Alopex katseli Maellaa mietteliäänä. Tämän silmissä tosiaankin oli jotain tuttua, vaarallista, mutta viettelevää kiiltoa jonka hän oli nähnyt aiemminkin.

”Tunnetko sinä kuningattaren, Maella?” Alopex kysyi.

Maellan hymy valui kasvoilta pois kuin aallon pyyhkimänä.

”Miten niin?” merenneito kysyi varovasti.

Alopex hymyili. Leikon silmiin oli syttynyt utelias katse ja huomaamatta hän irrotti otteensa airoista.

”Tunnut tietävän kuningattaresta kaikenlaista”, Alopex sanoi ja Maella katsoi häntä kulmiensa alta epäluuloisesti, ”Tiedät ketkä ovat hänen palvelijoitaan, tiedät hänen nauttivan viattomien hukuttamisesta ja nautit itsekin kun kuningatarta väärin kohdelleet heitetään syvänteeseen sinun armoillesi.”

”Minä käyn lähempänä rantaa silloin tällöin”, Maella sihahti.

”Jos kävisit, yhteiskielesi ei olisi niin karkeaa kuin mitä se nyt on”, Alopex sanoi, ”Sinä olet surmannut vain kuningattaren linnasta lähetettyjä ihmisiä, sillä kalastajat eivät ole koskaan nähneet sinua tai muuta kansaasi. Kuka sinä oikeastaan olet, Maella?”

Maella irvisti rumasti pienet hampaat välkkyen ja sukelsi pyrstö läiskähtäen. Ennen kuin Alopex ja Leikko ehtivät reagoida, vene keikahti ympäri ja he molemmat putosivat veteen.

”Hän tappaa meidät!” Leikko ulvoi kauhusta ja pärski vettä suustaan kun he pääsivät pinnalle.

”Tuki turpasi, Leikko!” Alopex ärähti ja tähyili pinnan alle, ”Tiesitkö Maellan tuntevan kuningattaren?”

”En, vannon sen!” Leikko ulvoi vapisten ja katseli vauhkona ympärilleen, ”Mihin se kalanpyrstöinen lunttu katosi?”

He saivat vastauksen kun Alopex kiskaistiin rajusti pinnan alle. Maella oli uskomattoman voimakas ja raahasi Alopexia vaivattomasti kohti mustan kuilun pohjaa. Leikon ja veneen ääriviivat loittonivat kiihtyvässä tahdissa ja Alopex tiesi ettei tajunnan hämärtymiseen ollut pitkä aika. Hän tempoi pyrstöön kiedottua jalkaansa kaikin voimin, kauhoi vettä käsillään minkä ehti, turhaan. Maellan kimakka nauru soi korvissa heidän matkatessaan yhä syvemmälle. Kun näkökentän äärirajat alkoivat hämärtyä, Alopex huomasi, että äkkisyvän reuna oli muuttunut sileästä rosoiseksi. Kaikin voimin hän heilautti ylävartaloaan ja onnistui tarttumaan kivipintaan. Maella huusi hätääntyneenä ja pyrstö lipesi Alopexin jalan ympäriltä. Happea olisi juuri ja juuri riittävästi jos hän uisi nopeasti. Maella kiroili merenkielellä, mutta Alopex ei jäänyt katsomaan alleen vai kauhoi käsillään ja jaloillaan minkä ehti. Vene alkoi muuttui kaukana häämöttävästä pisteestä yhä selkeämmäksi, Alopexin korvissa humisi. Huminaan sekoittui Maellan raivostunut kiljuminen ja merenkieliset sanat, jotka muuttuivat lähestyessään aina vain selkeimmiksi. Alopex antoi virtauksen nostaa itsensä pintaan ja haukkasi äänekkäästi ilmaa.

”Olen tässä herra Hukanmieli!” Leikko huusi ääni vapisten ja ryhtyi kiskomaan vettä pärskivää Alopexia veneeseen.

Alopex sylki vettä suustaan ja sai juuri pyyhkäistyä märät hiukset kasvoiltaan, kun Maella hyppäsi sähähtäen pintaan ja kurottautua laidan yli veneeseen. Leikko huusi säikähtäneenä ja tarttui nopeasti airoon.

”Irti, senkin hupakko!” Leikko huusi ja kohotti airoa iskeäkseen.

”Seis!” Alopex huusi hengästyneenä ja kohotti kätensä iskun tielle, hän tuijotti Maellaa joka oli jähmettynyt aloilleen, ”Laske se alas, Leikko.”

”Mutta-”

”Anna olla”, Alopex murahti ja katsoi edelleen Maellaa, joka ei selvästikään ollut täysin mukana siinä mitä ympärillä tapahtui.

Merenneito ei sanonut mitään. Alopex ojensi kättään hitaasti sitä kohti, jolloin se paljasti pienet hampaansa ja sihahti hiljaa kuin nurkkaan ahdistettu kissa. Kuitenkaan Maella ei liikkunut. Se tuijotti kiihtyneesti hengittäen Alopexia, hiukset vettä valuen. Keskipäivän auringossa kuivuessaan Alopex oli näkevinään niissä häivähdyksen kultaa.

”Khin enne nae i Maella”, Alopex sanoi hiljaa ja hivuttautui lähemmäs.

Maella ei vastannut, ei sihissyt, eikä irvistänyt. Leikko pidätti hengitystään ja Alopex hivuttautui hitaasti lähemmäs merenneitoa, kunnes sai koskettua tämän poskea. Merenneito hätkähti ja räpytti silmiään, Alopex näki kyyneleiden verhoavan sen silmiä. Sitten hän kumartui ja suuteli merenneitoa suoraan suulle, imi huulilta suolaveden ja maistoi jonkin tuntemattoman, makean maun. Leikko katsoi häveliäänä poispäin. Merenneito hukuttautui suudelmaan, sen huulet olivat nälkäiset, mutta kokemattomat. Kyyneleet kastelivat sen vaaleat kasvot ja irtautuessaan suudelmasta se veti levollisena henkeä, ennen kuin putosi tajuttomana Alopexin käsivarsille.

”Teillä on erikoinen vaikutus naisiin”, Leikko sai sanotuksi ja katsoi merenneidon tilalla makaavaa, alastonta naista, jonka hiukset toivat väriltään mieleen elokuisen vehnäpellon.

”Lumous”, Alopex sanoi ja katseli naisen kasvoja, ”Hän on epäilemättä jokin kuningattaren läheinen, lumouksen uhriksi joutunut nainen, jonka pelasti salaisuuden paljastuminen.”

”Ja rakkaus?” Leikko lisäsi ja hymyili jälleen itselleen ominaista, ärsyttävää hymyä.

Alopex ei sanonut mitään, hän riisui paitansa ja kietoi naisen varovasti siihen. Leikko tarttui airoihin ja lähti soutamaan kohti rantaa. Oli alkanut tuulla ja auringon eteen kulkeutui aina silloin tällöin ohut pilvikaistale.

”Leikko?”

”Niin?”

”Sinä tiedät, kuka hän on, etkö tiedäkin?”

Heidän välilleen lankesi hiljaisuus. Kallio ja kaupungin muurit tulivat näkyviin. Tuuli kantoi puutarhan tuoksut heidän luokseen.

”Kuningattaren serkku”, Leikko sanoi hiljaa, ”Kuningatar ei koskaan tahtonut lapsia ja meni kuulemma siksi naimisiin Loimu Kilvenkantajan kanssa. Kun kuningas sai tietää siitä häiden jälkeen, hän raivostui niin paljon, että pakotti tuoreen vaimonsa makaamaan milloin kenenkin irstaan äijän kanssa, kunnes kuningatar synnyttäisi edes yhden perijän. Sana kuninkaan toimista levisi tulen lailla ja tavoitti myös kuningattaren serkun korvat. Avoimesti kuningasta ei tietenkään voinut murhata, puheet palkatusta salamurhaajasta olisivat johtaneet myös kuningattaren teloitukseen. Niinpä serkku teki sopimuksen korpivelhon kanssa, tiedättehän, niitä selittämättömästi toimivia erävelhoja, ja antoi tämän hoitaa kuninkaan pois päiviltään. Kuningatar sai syyt niskoilleen, mutta todisteita tätä vastaan ei koskaan löydetty. Serkku taas, noh... korpivelhot kai tekevät sellaisen ratkaisun mikä silmää miellyttää.”

Alopex oli hiljaa ja katsoi taas naista, jonka pää lepäsi hänen paljasta rintaansa vasten. Nainen oli kaunis.

”Ne surmatut”, Alopex sanoi, ”Kuningatar tunsi heidät... en vain ymmärrä, miksi sitten minä...?”

”Perustajien tähden sentään!” Leikko voihkaisi ja läimäytti käden tuskaisesti otsalleen, hän nyökkäsi naista kohti, ”Hänen takiaan, tietenkin! Olen pahoillani, herra Hukanmieli, mutta odotin teidän sentään ymmärtävän...”

Satamassa heitä katseltiin uteliaina ja pitkään, kun Alopex nousi varovaisesti veneestä nainen sylissään. Leikko nyökytteli kalastajille hyväntuulisesti ja sai vastaukseksi mutinaa hulluista ja erikoisista kalansaaliista. Muurien sisäpuolella heitä tuijotettiin vielä enemmän, lapset jopa seurasivat heitä jonkin matkaa, kunnes Leikko ajoi heidät tiehensä.

”Hänellä on muuten nimikin”, Leikko sanoi juuri ennen kuin he tulivat palatsin oville, ”Kuusama.”

Alopex katsoi naista. Hän hymyili.