Novelli: Merenneito

Tarinan tapahtumat sijoittuivat samaan maailmaan, joka esiintyy tarinoissa Orja, Malva, Pihlan Suudelma ja Silmälumetta. 

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa.

***

Oli polttavan kuuma. Edes mereltä puhaltava tuuli ei tuntunut viilentävältä, vaan yhdeltä inhottavan imelältä, kostealta henkäykseltä joka liimasi vaatteet iholle ja loi valtavat hikirenkaat kainaloihin. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja Alopex Hukanmieli pyyhkäisi hikikarpaloita vaalealta otsaltaan. Jumalat, miten hän kaipasikaan Pohjoisen Valtakunnan tuulta, sen lyhyttä kesää, joka ei koskaan ollut liian kuuma, ja ennen kaikkea talvea, jonka aikana Pakkanen riehui valtakunnan yllä. Onneksi Pohjoisen ihmisten iho ei ollut altis päivettymiselle, kuten muiden Valtakuntien asukkaiden. Alopex ei halunnut edes kuvitella, miltä olisi näyttänyt päivettyneenä, sillä hänen hiuksensa olivat auringon kultaa ja viikset ja lyhyeksi leikattu parta vaaleat kuin kärpän talviturkki. Hänet oltaisiin naurettu ulos Etelän Valtakunnasta, varmasti vielä jonkin noituusjuorun saattelemana, sillä Alopexin isä oli ollut shamaani. Se tieto oli ollut Alopexille huomattavasti enemmän haitaksi kuin hyödyksi, ainakin vaimon etsinnässä, jota hän parhaillaan suoritti myös Etelän Valtakunnassa. Verrattuna Idän Valtakunnan naisiin, Etelässä naiset olivat huomattavasti oikukkaampia ja myös pinnallisempia.

Alopex tuijotti kuohuihin. Meri oli täällä vain Meri, mutta lapset puhuivat siitä Neitovetenä. Äidit ja vanhat torieukot nimittäin täyttivät näiden päät absurdeilla tarinoilla merenneidoista ja vesihengettäristä, mikä sai varsinkin teini-ikäiset pojat Meren äärelle. Silloin tällöin joku laivalaiturille sattunut merikarhu tai kalastaja teki varsin rivoin ja epäsäädyllisen sanankääntein selväksi, ettei sellaisia ihanuuksia ollut olemassakaan. Päälle he murisivat vielä ”luuletko että olisin vielä tässä jos olisi, häh?” ja silloin pojat pötkivät kotiin ja palasivat vasta, kun kärttyisiä ukkoja ei enää rannalla näkynyt. Alopex ei ollut täysin varma omista syistään vetäytyä rannalle, jossa ilma tuntui ajoittain jopa raskaammalta kuin Etelän Valtakunnan helmiäishohtoisten muurien takana.

Vuoroin levenevillä ja kapenevilla kujilla oli täyttä aamusta iltaan, lapsia, aikuisia ja vaeltavia kauppiaita ja matkalaisia tungeksi sellaisena virtana ettei lyhyempi muuta nähnytkään kuin ihmisiä. Kauppiaat ja kapakoiden omistajat pitivät myrkyisää huutokilpailua omien putiikkiensa ovilta, välillä jostakin ikkunasta lensi pesuvettä ihmisten sekaan. Ainoastaan valtiaan palatsin taakse rakennettu puutarha oli jokseenkin rauhallinen paikka, paikka josta Alopex nautti huomattavasti eniten koko Etelän Valtakunnassa. Pystysuoran kallion päälle rakennettu palatsi oli siroine, helmiäishohtoisine torneineen jo itsessään näky, mutta palatsin taakse levittäytyvä puutarha, jonka laidalta näki suoraan rantaan ja merelle, oli sitäkin ihmeellisempi. Köynnöskasvit kietoutuivat tummapuisten pylväiden ympärille kuin käärmeet, pensaat muodostivat upeita kukkivia kaarikäytäviä ja suihkulähteiden koristeiksi veistetyt, alastomat naishahmot saivat nuoren miehen punastumaan.

Saapuessaan muurien sisäpuolelle kaupunkiin Alopex erotti heti kymmeniä erilaisia tuoksuja. Matkamiesten hien, kiertävien kauppiaiden kojuista leijuvan ruoan tuoksun, hienojen naisten kalliit parfyymit ja hevosen lannan. Ne eivät olleet luonnon tuoksuja, joihin Alopex oli pääasiallisesti tottunut, ja hänen päätään alkoi särkeä kolmen ensimmäisen kojun ohituksen jälkeen. Kukaan ei kiinnittänyt häneen erityistä huomiota, olihan Alopexilla yllään vain tavallinen pellavantunika ja ruskeat, polvien kohdalta kuluneet housut. Hänen nahkasaappaitaan ei oltu kiillotettu viikkoihin, eikä poninhännälle vedettyjä hiuksia koristanut yönsininen samettibaskeri, jota pidettiin Ylimpiin kuuluvien miesten tunnusomaisena somisteena. Ihmiset tuuppivat häntä kuin ketä tahansa sikopaimenta, nimittelivät murahdellen ”tiellä jolkottavaksi laiskuriksi” ja houkuttelivat lähemmäs kojuja. Jostain syystä se tuotti Alopexille mielihyvää, sillä kotipuolessa Valtakunnan Vanhin kutsui häntä ”Shamaanin Silmiksi”. Mieluummin Alopex olisi ollut Shamaanin poika tai Shamaanin perillinen, mutta Shamaanin Silmät oli ilmeisesti nimi, josta ei tingetty, aivan kuin kiveen hakattu ja veteen piirretty. Nimi sai Alopexin tuntemaan olonsa jonkinlaiseksi sillaksi isän tiedon ja Vanhimpien välillä, aivan kuin veriperinnöllä ei olisi ollut mitään merkitystä. Siksi hän oli mieluummin tiellä jolkottava laiskuri, sillä yhtäkään sellaista tiellä jolkottavaa laiskuria Alopex ei tiennyt, jolla ei olisi ollut jonkinlaista tarinaa kerrottavanaan.

Palatsin julkisivu oli kukkivan köynnösruusun peitossa. Suuret, lumivalkoiset kukat levittäytyivät seinälle ylpeinä hehkuen ja puinen pariovi kauneuden keskellä tuntui olevan ovi satukirjojen maailmaan. Todellisuus ei ollut kovin kaukana. Vartijat eivät hievahtaneetkaan Alopexin astuessa ovista sisään, keskelle valtaistuinsalia jonka päätyseinän korkeista, leveistä ikkunoista valo heittäytyi kiillotetulle marmorilattialle. Hiotusta kvartsista veistetyn valtaistuimen molemmin puolin seisoivat Aronia ja Siniaa, Etelän Valtakunnan perustajia ja ensimmäistä Ylimmäisparia esittävät pronssipatsaat. Pylväät kannattelivat heidän aikoinaan rakennettumaansa vaaleaa salia, jonka korkeasta katosta riippui kolme hopeista viireä, koristeenaan Etelän Valtakunnan neito, jolla oli kukkia hiuksissaan.

”Viivyitte rannalla pitkään, herra Hukanmieli”, sanoi pylväiden lomasta aavemaisesti esiin lipuva palveluspoika, Leikko, ”Valtiaani katseli teitä puutarhasta ja ihmetteli useampaan otteeseen aiotteko hukuttautua.”

Alopex ei vastanut, muttei myöskään jatkanut matkaansa portaikkoon, joka jäi viistosti Aronin patsaan taakse. Hän tiesi ettei palveluspojalla ollut pienintäkään aikomusta antaa hänen vetäytyä ylhäiseen yksinäisyyteensä.

”Palveluspojaksi teillä on hämmästyttävän terävä kieli”, hän sen sijaan vastasi kylmän rauhallisesti, ”Niin terävä että on suorastaan ihme ettei se ole vielä pistänyt teitä itseänne.”

Leikon kerubin kasvoille syntyi ylinäytelty, pahoittelevaa matkiva ilme ja hän kumarsi niin syvään että pää melkein kopsahti lattiaan. Alopexin puolesta nimenomainen kopsahdus olisi saanutkin tapahtua, mieluiten vauhdilla.

”Valtiaani toivoi tapaavansa teidät puutarhassa heti kun saapuisitte takaisin palatsiin”, Leikko sanoi ja ylinäytelty hymy viipyi vielä hänen suurissa, jadenvihreissä silmissään, ”Hänen kukkeutensa toivoo kovasti voivansa auttaa teitä puolison etsinnässä.”

Aivan varmasti, Alopex ajatteli, aivan varmasti toivoo. Hän kiitti jäykällä eleellä ja pakollisella kohteliaisuudella palveluspoikaa ja marssi sitten ripeästi portaikkoon. Että majesteetin olikin pitänyt lähettää kaikkein lipeväkielisen ja röyhkein palveluspoikansa tuomaan sanaa hänelle! Jo vierailunsa ensimmäisen minuutin aikana Alopexille oli tullut selväksi, etteivät Etelän Valtakunnan palvelijat olleet keitä tahansa majatalosta poimittuja äpäriä. Päinvastoin, he olivat kaikki vähintäänkin keskiluokkaisesta perheestä, joskus jopa rikkaiden kauppiasperheiden lapsia. Heidän piti olla kauniita ja saapua palatsiin koulutettavaksi myöhäisimmillään kymmenvuotiaina, sillä jo perustamisen aikoihin oli Etelän Valtakuntaan kelpuutettu vain nuorta palvelusväkeä. Toiset uskoivat sen johtuvan Sinian halusta maata niin nuorten miesten kuin naistenkin kanssa, jotkut taas väittivät kuulleensa että palvelijoista etsittiin sopivia henkilöitä siittämään ja synnyttämään perillisiä. Oli syy mikä tahansa, röyhkeän ja teräväkielisen tittelin Alopex myönsi heistä jokaiselle.

Portaikko päättyi ja levittäytyi valtavaksi halliksi, jonka lattia oli tummempaa marmoria kuin valtaistuinsalin. Lattialle oli levitetty Idän Valtakunnassa valmistettu, kalliista kankasta tehty sininen matto, ja samaa sinistä oli myös suurien ikkunoiden koristaman päätyseinän verhoissa, jotka oli päiväsaikaan niputettu seinän päätyihin hopeanauhalla. Seinän toiselle puolelle vei ovi ja oven takana oli palatsin puutarha. Alopex henkäisi pitkään ja syvään astuessaan ovesta ulos. Kukkien tuoksu oli pyörryttävä, täyttävä ja ihana. Korkealla kävi myös virkistävä tuuli, joka oli huomattavasti enemmän Alopexin mieleen kuin rannalla kasvoille hönkinyt kosteus. Hän kulki hitaasti, nautiskellen kukkapensaiden, köynnöskasvien ja hedelmäpuiden siimeksessä, lepuuttaen silmiään suihkulähteissä kylpevissä linnuissa ja ahmien taivaansineä silmillään. Merellä kiljuvien lokkien ääni vaihtui paratiisilintujen liverrykseksi, kuohuvan meren äänen korvasi suihkulähteiden makean veden pulppuaminen. Pohjoisessa ei ollut sellaisia puutarhoja, oli vain vihreitä lehtimetsiä ja kukkivia niittyjä, jotka nekin olivat usein yksivärisiä, keltaisia tai punaisia. Alopex ei olisi vaihtanut niitä maisemia mihinkään, hän nautti metsäpoluilla vaeltamisesta ja niityillä makaamisesta, mutta Etelän palatsin puutarha tuntui puhuvan hänelle. Ääni kehotti häntä maistamaan hedelmiä, nuuhkimaan kukkia ja katselemaan suihkulähteiden alastomia naispatsaita, jotka häveliäinä peittivät sulojaan käsillään. Alopex totteli ääniä. Hän unohti tapaamisen, poimi itselleen muhkean appelsiinin, hengitti kukkien tuoksua ja katseli häveliäitä naispatsaita. Yhden suihkulähteen ja sen koristepatsaan luokse hän jäi jopa istumaan pidemmäksi aikaa. Sen lähteen nainen ei peitellyt itseään kankaalla tai käsillään, vaan polvistui ja ojensi käsiään vastaanottaakseen jotakin. Hän oli painanut päänsä alas ja kasvoja oli vaikeaa nähdä, harteiden ylitse valuivat ohuet kiharat. Alopex katseli naista kauan ja söi samalla appelsiiniaan, jonka mehu oli ihanan makeaa ja liha juuri sopivan pehmeää. Lähteen vedessä ui muutama suuri kultakala, ja niiden suomut välkehtivät keskipäivän paahteessa kuin oikeat kultahiput. Alopex katsahti ympärilleen puutarhakäytävällä, se kaartui sekä hänen edessään että takanaan. Käytävän molemmin puolin kukkivat korkeat köynnösruusumuurit. Hän katsoi uudestaan neitoa, joka piti pää oli painunut ojennettujen käsivarsien väliin.

”Mysteeriset kasvot”, Alopex sanoi hiljaa ja työnsi appelsiinin kuoret taskuunsa.

Hän hivuttautui suihkulähteen reunaa pitkin patsaan eteen, katsahti vielä kerran ympärilleen ja ojentautui sitten patsasta kohti nähdäkseen kasvot. Sydän seisahtui kuin joku olisi ottanut sen käteen ja puristanut kaikilla voimillaan.

Patsaan kasvot olivat karmivasti vääristyneet, aivan kuin happo ja sääolosuhteet olisivat yhdessä päättäneet tuhota ne. Kivi oli halkeillut ja piirtänyt kasvoihin rumia arpia, nenästä ei ollut melkein mitään jäljellä ja toinen ovaalinmuotoinen silmä oli muuttunut kauhistuttavaksi kuopaksi. Huulia Alopex ei tohtinut edes katsella, ne olivat vääntyneet kuvottavan härskiin asentoon, joka murskasi viimeisetkin kuvat sievästä neidosta.

”Olen odottanut sen korjauttamista jo vuosia.”

Alopexilla oli täysi työ estää itseään molskahtamasta lähteeseen, kun ääni keskeytti hänen ajatustensa kulun. Etelän Valtakunnan valtiatar, Sade Kilvenkantaja seisoi palveluspoikineen suihkulähteen vieressä. Kauniissa karmiininpunaisessa mekossaan ja kullanvärinen huivi harteillaan hän oli kuin puutarhan lintujen kuningatar, kultaiset hiukset vielä koristekivistä säihkyvän hiusverkon sisään aseteltuina. Hänen kapeilla kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään merkkiä huvittuneisuudesta, suurien smaragdisilmien tuijottaessa intensiivisesti patsasta.

”Patsaan pitäisi esittää Linaa, Kilvenkantajan suvun ensimmäistä prinsessaa”, kuningatar sanoi, ”Tiedättekö mitä hänelle kävi, arvon Hukanmieli?”

”En tiedä”, Alopex vastasi, miettien mitä kuningatar oli ajatellut nähdessään hänet roikkumassa veden yllä.

”Hän hukkui”, kuningatar Sade sanoi, ”Ironista, eikö totta? Hukkunut prinsessa päätyy suihkulähteen koristepatsaaksi...”

Alopex ei sanonut mitään. Hän nousi suihkulähteen reunalta, puisteli kevyesti vaatteitaan ja muisti ettei ollut pukeutunut mihinkään edustusvaatteisiin. Kuningatarta se ei tuntunut vaivaavan, mutta kerubinkasvoiset palveluspojat tapittivat häntä kuin surkeasti esiintyvää ilveilijää. Alopex ei pitänyt siitä katseesta, se oli kylmä, läpitunkeva tuijotus joka sai hänet epäilemään palveluspoikien ihmisyyttä.

”Tahdoitte tavata minut”; Alopex sanoi.

”Niin tosiaan”, kuningatar sanoi ja viittasi hänet kävelemään kanssaan, ”Minä katselin teitä kun olitte rannalla.”

”Niinkö?” Alopex ei vaivautunut edes teeskentelemään yllättynyttä.

”Seisoitte patsasmaisesti, kasvot merellepäin”, kuningatar jatkoi, ”Oletteko huolissanne jostain?”

Alopex tiesi kuningattaren tietävän mistä oli kyse. Huolet vaimon löytämisestä paistoivat kilometrien päähän, mutta älykäs Etelän Valtiatar näki ne vieläkin kauempaa. Kaikenlaisia huhupuheita liikkui tästä kyvystä nähdä ja kuulla kaukaa, ja monissa näistä puheista esiintyi Sateen edesmennyt mies, Etelän Valtias Loimu Kilvenkantaja. Mies oli sairastanut vuosia ennen vaimonsa tapaamista ja sairaus oli vienyt tältä kyvyn lisääntyä, mistä moni uskoi Sateen tietäneen jo viikkoja ennen heidän häitään. Hyvästä, mutta sittemmin vararikkoon ajautuneesta perheestä lähtöisin oleva Sade kantoi mukanaan kaikkia vallananastajan piirteitä. Hän oli älykäs, kaunis ja viekas, rohkea ja jopa häikäilemätön nainen. Kun Loimu kuoli kuukausi häiden jälkeen, Etelän Valtakunta syytti Sadetta avoimesti murhasta. Mutta nainen oli tyyni kuin kesäöinen vedenpinta, eikä yksikään todiste koskaan puhunut häntä vastaan. Alopex ei uskonut kuningattareen liittyviin huhupuheisiin, muttei myöskään tämän suloisiin kasvoihin, joille huolestunutta esittävä ilme oli hämmentävän uskottavasti loihdittu.

”Miten vain haluatte, arvon herra Hukanmieli”, Sade vastasi Alopexin vaikenemiseen, ”Tahtoisin kuitenkin viedä teidät sinne.”

”Sinne?”

”Merelle.”

He seisahtuivat puutarhan laidalle syreenipensaiden katveeseen ja lokkien kirkuna rikkoi rauhallisuuden ja paratiisilintujen laulun. Alhaalla eteen levittäytyi turkoosina kimmeltävä meri, jota täplittivät kymmenten kalastaja-alusten purjeet. Laivalaiturit olivat täynnä kalatynnyreitä ja kalastajia, uteliaita lapsia ja naisia seuraamassa merimiesten kotiinpaluuta. Kukaan ei kuitenkaan juossut merimiehiä vastaan, ei ollut poikia tai tyttäriä, vaimoja tai sisaruksia halaamassa heitä pitkän ja riuduttavan matkan jälkeen. Kuningatar Sade asetti kätensä hiotulle marmorikaiteelle, nojasi eteenpäin ja sulki silmänsä.

”Minulla ei ollut koskaan vaikeutta valita”, kuningatar huokaisi haikeasti ja avasi suuret, surulliset silmänsä, ”Puolisoa, tarkoitan. Teille se tuntuu olevan vaikeampaa, herra Hukanmieli.”

”Uskokaa kun sanon, teidän armonne, valinnanvaikeus olisi minulle siunaus nykyisen tilanteeni huomioon ottaen”, Alopex vastasi kuivasti, ”En vaatisi tulevaa puolisoani edes luopumaan koko kädestään, pelkkä nimetön riittäisi, mutta se ei tunnu helpottaneen tilannettani.”

”Teillä huumorintajua riittää”, kuningatar sanoi oudosti hymyillen, ”Oletteko koskaan tavanneet vesihengetärtä? Tai merenneitoa?”

”En”, Alopex vastasi, pitäen kommenttinsa kuningattaren huumorintajusta itsellään.

”Minun Mertani ei turhaan kutsuta Neitovedeksi”, kuningatar sanoi sama outo hymy kasvoillaan, ”Sitä sanotaan lasten ja torieukkojen kotkotukseksi, eivät edes merimiehet ole nähneet vesien kaunottaria vaikka kyntävät aaltoja päivittäin. Tahtoisin kuitenkin viedä teidät sinne, ehkä etsivät silmänne löytäisivät jotain.”

Alopex ei ollut varma pitikö kuningatar häntä pilkkanaan. Hänen kasvoillaan yhä värehtivä outo hymy ei antanut ymmärtää puolesta eikä vastaan.

”Vieraana täytän tahtonne, teidän korkeutenne”, Alopex vastasi muodollisesti ja kumarsi.

Sade hymyili ja hymy muuttui oudosta pehmeäksi. Hän viittasi Alopexin mukaansa ja he lähtivät kävelemään takaisin palatsille, kerubinkasvoiset palvelijat kintereillään. Lokkien kirkuna etääntyi ja haihtui pian ilmasta kokonaan ja Alopex tunsi henkensä kulkevan paremmin. Meri tuntui aiheuttavan hänelle sietämätöntä, kummaa ahdistusta, mutta sekin katosi heti kun ainoat tuoksut tulivat enää kukista ja kuningattaren parfyymista.

”En aio valehdella teille herra Hukanmieli”, kuningatar sanoi juuri ennen kuin he saapuivat palatsin oville, ”Tosiasiassa en ole kovinkaan yllättynyt siitä ettette ole löytäneet vaimoa.”

Alopex ei vastannut. Hän tunsi kerubipalvelijoiden kammottavan tyhjän katseen itsessään.

”Suokaa anteeksi jos olen liian suorapuheinen”, kuningatar jatkoi hymyillen, ”Mutta kaikki tietävät teidän juuristanne. Shamaani-isä... noita äiti... teitä sanotaan Pohjoisen Kalmaksi, Vanhempiensa varjoksi ja Shamaanin Silmiksi. Ymmärrän mikseivät naiset uskalla lähestyä teitä, mutta teitä itseänne se tuntuu hämmästyttävän suurestikin.”

”Hallitsijoista puhutaan kaikenlaista”, Alopex vastasi kireästi, ”Me olemme murhaajia, psykopaatteja ja diktaattoreja, pelkureita ja sontaläjiä. Tahtoisin tietää millaisen taruolennon jätöksenä minua pidetään kun yksikään nainen ei vilkaisekaan suntaani.”

Kuningatar hymyili, muttei sanonut mitään. Leikko oli heitä vastassa kun he astuivat palatsiin. Alopex laittoi merkille että tämä oli vaihtanut palvelijan vaatteensa pitkään kuluneeseen takkiin, hyvin tavallisiin housuihin ja niin likaiseen kauluspaitaan ettei kerjäläinenkään olisi siitä osannut iloita. Paljasjalkaisuus teki kokonaisuudesta entistä tökerömmän, eikä Alopex yhtäkkiä nähnytkään edessään kerubia, vaan surkeasti menestyneen kalastajan.

”Leikko lähtee kanssanne”, Sade sanoi rauhallisesti ja katsoi Alopexia, ”En itse pahemmin perusta merenkäynnistä, jos ymmärrätte.”

Alopex vastasi muodollisella nyökkäyksellä, mutta häntä kylmäsi Leikon läsnäolo. Palvelija, jolla oli tuhottoman suuri ja suorasukainen suu ei voinut olla miellyttävää matkaseuraa. Lisäksi Leikko loi hänelle hymyn, joka oli kuningattaren hymyä oudompi, salaperäisempi ja ylimielinen.

”Toivottavasti etsivät silmänne löytävät jotain”, kuningatar sanoi saatettuaan heidät palatsin pääoville, ”Meri olkoon tyyni ja teille kirkas, herra Hukanmieli.”

Kuningatar ojensi kätensä. Alopex tarttui siihen kuin hauraaseen kristallilasiin ja suuteli kevyesti pehmeää kämmenselkää. Hän seurasi Leikkoa ulos palatsin ovista kuuman kosteaan päivään, joka enteili ukkosta. Leikko ei aluksi sanonut mitään, vaan keskittyi vaivattomasti pujottelemaan ihmisten välistä kohti rantaa. Alopexin oli vaikeaa pysyä perässä, sillä Leikko liikkui nopeasti kuin liukas ankerias, ahtautuen kapeimmille kujille ja suurimpiin väkijoukkoihin. Välillä hän jopa kadotti palveluspojan näkyvistään, kunnes taas erotti kiharan hiuspilven muun väen seasta ja seurasi sitä. Leikko ei katsonut kertaakaan taakseen, kunnes he saapuivat rantaan johtavalle portille. Läpitunkevan kirkkaassa päivänvalossa hän muuttui hetkeksi takaisin kerubiksi joka oli ja Alopexia puistatti.

”Pysyit perässä”, Leikko sanoi ja väänsi huulensa kammottavaan virneeseen, ”Taidat todella tarvita naista.”

Alopex ei vastannut. Leikko hymyili ja johdatti häntä pitkin rantaviivaa. Lokit nauroivat yksitoikkoisella äänellä ja meri oli tyyni, Alopex ei nähnyt ainottakaan vaahtopäätä vaikka katseli silmät sirillään horisonttiin. Kalastaja-alusten purjeet olivat ainoat valkoiset pisteet kauempana merellä ja tulisena paahtava aurinko sai turkoosin meren kimaltamaan sokaisevasti. Alopex varjosti silmiään kädellään ja katsoi, muttei nähnyt mitään erityistä. Kuningattaren puheet soivat korvissa pilkkana, eikä Leikon käyttäytyminen tehnyt tilanteesta miellyttävämpää. Alopex ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että kuningatar oli vain omaksi ilokseen lähettänyt hänet merelle. Vitsit hukuttautumisesta Alopex oli kuullut ennenkin, mutta kuningatar tuntui yllyttävän häntä hankkiutumaan eroon hengestään, vain saadakseen yhden ironisen tarinan lisää vierailleen kerrottavaksi. Alopex ei tosiaankaan sulkenut pois sitä mahdollisuutta.

”Veneemme, herra Hukanmieli.”

Vene oli kirjaimellisesti vene. Sen kylkeen oli takertunut yhtä sun toista pientä merenelävää ja valkoinen maali oli lohkeillut suurina lastuina sieltä täältä. Köysi, jolla paatti oli sidottu laituriin oli rispaantunut ja katkeamaisillaan, mutta Alopex ei sanonut mitään vaan astui veneeseen Leikko kintereillään.

”Hänen kukkeutensa ei pidä liiasta huomion herättämisestä”, Leikko selitti tartuttuaan airoihin ja ohjattuaan veneen pois laiturin tuntumasta, ”Toki meillä on suuria purjelaivoja, oikein sorjia ja silmää miellyttäviä, mutta -”

”Mutta se ei juuri nyt kiinnosta minua”, Alopex ärähti ja mulkaisia Leikkoa.

Leikko selvästi yllättyi äkillisestä keskeytyksestä, hänen suunsa jäi hetkeksi raolleen ennen kuin se sulkeutui. Alopex oli pakahtumaisillaan tyytyväisyydestä ja nojautui rennosti taaksepäin. Ilmassa tuoksui suola ja levä, aina siihen asti kun laiturit alkoivat muuttui pelkiksi viiruiksi horisontissa. Pystysuoralla kalliolla lepäävä palatsi ja sen puutarha olivat vaikuttava näky siitä kulmasta katsottuina, ja valtakunnan helmiäismuurit tehostivat sitä. Alopex tuijotti, miettien miten Loimu Kilvenkantajan poismeno oli muuttanut Etelän Valtakuntaa, jota nyt hallitsi vain oudosti hymyilevä kuningatar kerubipalvelijoineen. Paahtava auringon osuessa helmiäismuureihin näytti siltä kuin valtakuntaa olisi suojannut vahva loitsu...

Airot lakkasivat kyntämästä vettä kun valtakunta oli jäänyt melkein kokonaan horisontin taakse. Enää näkyi vain pystysuora kallio ja pienenä pisteenä palatsi sen laella. Leikko pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja nosti airot veneeseen, nojaten kynärpäänsä veneen laitaan. Alopex halusi kysyä mitä oli tekeillä, muttei toisaalta tahtonut kuulla Leikon ääntä, joten päätyi pysymään vaiti ja katselemaan ympärilleen. Kirkasta, turkoosia merta oli silmän kantamattomiin, muutamat äkkisyvät näyttäytyivät tummina läiskinä siellä sun täällä. Välistä jokin kalaparvi liikahti veneen ohitse ja muutama iso kala jäi näykkimään veneen pohjassa kasvavaa levää. Aurinko paahtoi säälimättä suoraan heidän ylleen ja kostea meri-ilma liimasi vaatteet iholle.

”Päivää arvon herrat!”

Veneen viereen lipui toinen vene, huomattavasti paremmassa kunnossa ja vieläpä purjeen kera. Nuori kalastajapoika hymyili heille kohteliaasti ja kohotti kalastajalakkiaan. Hänen ihonsa oli päivettynyt, hiukset tummat ja silmät ruskeat.

”Päivää!” Leikko hihkaisi, selvästi mielissään kun sai syyn avata suunsa, ”Syökö hyvin?”

”Paremminkin on syönyt”, kalastajapoika vastasi ja vilkuili uteliaana veneeseen, ”Oletteko jättäneet verkkonne kauemmas?”

”Syvännöissä isot vonkaleet uivat”, Leikko valehteli sujuvasti ja nyökytteli, ”Ystäväni on etsimässä erästä erityisen suurta kalaa.”

”Näinkö on?” kalastajapoika kysyi uteliaana ja katsoi Alopexia pitkään, ”Ette näytä etelän asukkaalta, arvon herra.”

”Hän on Pohjoisesta”, Leikko sanoi nopeasti ennen kuin Alopex ehti avata suutaan, ”Etelässä on huomattavasti paremmat ja antoisammat kalamarkkinat, ymmärrättehän, monta syytä matkata kaukaa tännepäin.”

”Todella”, kalastajapoika sanoi ja tuijotti edelleen Alopexia, ”Toivotan teille antoisia kalastushetkiä arvon herrat, olkoot virtaukset myötä!”

”Kuin myös, kuin myös!” Leikko sanoi typerästi hymyillen ja vilkutti.

Alopex seurasi miten kalastajapoika veneineen lähti loittonemaan heistä. Meren ylle oli noussut pieni tuulenvire ja aallot keinuttivat venettä. Leikko souti heidät kohti lähintä äkkisyvää, sen ympärillä oli karikkoa, suuria teräviä kiviä joihin Alopex ei ollut aiemmin ympärilleen katsoessaan kiinnittänyt huomiota. Yhden kiven päällä taiteili pieni rapu, jonka kuoressa oli kovettuneita suolakiteytymiä. Leikko hidasti kun he tulivat syvännön reunalle. Alopex nojautui lähemmäs veneen laitaa ja tuijotti pohjattomaan kuiluun. Mitään ei näkynyt, kalaparvet kiersivät sen kaukaa ja näyttäytyivät kauempana välkehtivinä läiskinä pinnan alla.

”Kuningattaresi tekee minusta pilaa”, Alopex sanoi synkästi ja katsoi Leikkoa, ”Otollinen paikka minulle ymmärtää, etten välttämättä koskaan löydä vaimoa ja kuolen yksin, eikö?”

Leikko hymyili ilkeästi, muttei sanonut mitään. Alopex huokaisi ja tuijotti syvännettä. Terävien kivien reunustamana se oli kuin meren keskellä avautuva hirviön suu, joka vaani pahaa aavistamattomia kalastajia. Tummansinisten ienten keskelle jäi sysimusta kuilu, jota ei valaissut riittävästi aurinko, kirkkain lyhty tai vahva valoloitsu. Alopex tuijotti ja kuuli laulun. Ensin hyvin etäisenä hän kuuli muminaa muistuttavaa ääntä, joka voimistuessaan muuttui vähitellen kauniiksi, vieraskieliseksi melodiaksi. Alopex katsoi Leikkoa, joka tuijotti syvänteeseen jotenkin vieraan näköisenä. Laulu voimistui kaiken aikaa, kunnes ääni oli kirkas ja vieraskieliset sanat erotti selkeästi.

Shinna am maera

Am maera i loy laaine!

Syvänteessä välähti, jokin liikkui kohti pintaa. Välillä välke katosi, kunnes se yhtäkkiä näyttäytyi kirkkaampana ja lähempänä venettä. Alopex oli näkevinään tummat ääriviivat vedessä ja hänen hengityksensä hidastui. Kuului valtava pärskähdys ja Alopex ja Leikko saivat molemmat merivettä kasvoilleen. Merenneito oli kaunis. Sen hiukset olivat kobaltinsiniset ja niissä oli simpukoita, pieniä rintoja peittävät merenvihreät suomut peittivät harvakseltaan ylävartaloa, kunnes ne tihenivät vyötärön kohdalla ja muuttuivat lopulta pyrstöksi. Merenneito katseli heitä hehkuvansinisillä silmillään ja hymyili leikkisästi.

”Eehi”, Alopex tervehti merenneitoa kun Leikko ei saanut suutaan auki, ”Khin enne?”

Merenneito hihitti. Alopex tiesi merenkielensä olevan karkeaa ja alkeellista, sillä yleisesti kieltä pidettiin jo vuosisatoja sitten tuhoutuneena. Merenväkeä pidettiin samalla tavalla kadonneena kuin ilmanväkeä, jonka edustajia oli viimeksi todistettavasti nähty kuusisataa vuotta sitten. Sen jälkeen heistä tuli lastensatuja, kulkureiden jorinoita ja hullujen houretta, joiden kieltä ei enää kukaan osannut. Alopex muisti isäänsä kohdistuneet, arvostelevat katseet kun tämä oli opettanut pojalle väkien kieliä, kehunut niitä kauniiksi ja arvokkaiksi.

”Olisivatpa nyt näkemässä”, Alopex mutisi ja katsoi merenneitoa.

”Puhuit heidän kieltään äsken” suunsa auki saanut Leikko kuiskasi kiihkeästi ja katsoi Alopexia suu ammollaan, ”Luulin ettei kukaan osaa sitä enää nykyään.”

”Taitoni ovat ruosteessa”, Alopex vastasi, ”En koskaan uskonut tarvitsevani merenkieltä.”

He katselivat merenneitoa. Se kierteli uteliaana venettä, tönäisi sitä välillä pyrstöllään ja hihitti pirullisesti kun sai matkustajat horjumaan. Sitten se sukelsi veneen alitse ja pärskäytti iloisesti vettä suustaan ilmestyessään taas pinnalle.

”Enne i Maella”, se sanoi yhtäkkiä soinnikkaalla äänellä ja taputteli vettä pyrstöllään, se paljasti hymyillessään kammottavan pienen hammasrivistönsä, ”Ha laaine enne?”

”Enne i Alopex am North”, Alopex vastasi tulkattuaan mielessään merenneidon sanat ja katsoi Leikkoa, ”Anh i lija am taar.”

Merenneidon silmät laajenivat uteliaina ja se lipui lähemmäs veneen reunaa, tarttui siihen ja kohottautui katsomaan Leikkoa lähempää. Leikko nielaisi hitaasti ja kurottautui odottamatta lähemmäs merenneitoa, he katsoivat toisiaan hyvin kauan. Sitten merenneito purskahti nauruun ja hyppäsi veteen niin että vesi pärskähti laidan yli veneeseen. Kun se jälleen nousi takaisin pintaan, se tuli nyt lähemmäs Alopexia ja nojasi käden poskeaan vasten hymyillen.

”Anh nae i lija”, merenneito sanoi ja katsoi Leikkoa hiuksiaan pyöritellen, ”Nae...”

Alopex rypisti kulmiaan ja katsoi Leikkoa. Tämä ei vastannut katseeseen vaan tuijotti hiljaa käsiinsä.

”Ymmärrätkö mitä hän sanoo?” Alopex kysyi.

Leikko nosti katseensa ja näytti tuskastuneelta. Hän katsoi merenneitoa, joka hihitteli riemuissaan ja katsoi takaisin pitkiä ripsiään räpytellen.

”Hän ymmärtää”, merenneito sanoi yllättäen yleiskielellä, joka oli yhtä karkeaa kuin Alopexin merenkieli, ”Eikä hän ole mikään kuningattaren palvelija! Voi miten sinua ollaankaan huijattu, Pohjoisen Alopex...”

Alopexin otsa rypistyi ja hän katsoi Leikkoa, joka tuijotti jälleen käsiinsä. Tämän vaaleat posket helottivat ruusunpunaisina.

”Sinä vannoit ettet kerro, Maella”, Leikko mutisi hiljaa ja mulkaisi häpeissään merenneitoa, ”Sinä vannoit ettet kerro kellekään!”

”Vannominen on tylsää!”, Maella hihitti innoissaan ja kurottautui laidan yli katsomaan Alopexia, ”Tiesitkö että tämä kelvollinen palvelijapoika on oikea murhaaja?”

”Törkeä syytös!” Leikko karjaisi.

”Oletko sinä?” Alopex kysyi tyynesti ja Leikko kääntyi hänen puoleensa tuohtuneena, osaamatta sanoa mitään.

”Kuningattarella ei ole palvelijoita”, Maella sanoi virnistäen, kun Leikko rojahti veneen pohjalle istumaan, tyhjää tuijottaen, ”Hänellä on joukko pieniä murhaajia, jotka sysäävät ihmisiä tähän syvänteeseen. Sellainen näytös tekee kuningattaren iloiseksi, hah, nainen minun makuuni!”

Alopexia ärsytti. Ei siksi, että Maella tuntui nauttivan tilanteesta, eikä siksi, että Leikko oli valehdellut hänelle. Kuningatar oli saanut hänet paljastamaan epätoivonsa, jonka Alopex näki vasta nyt, kun hän katsoi Maellaa. Kammottavasti hymyilevä, mutta niin suloinen merenneito Maella oli kiinnostunut Alopexista, hymyili tälle ja puhui vapisematta kauhusta.

”Herra Hukanmieli”, Leikko sanoi jäykästi ja tarttui airoihin, ”Palaamme takaisin rantaan, jos teille sopii.”

”Ei sovi”, Alopex sanoi ja Leikko nipisti tuohtuneena huulensa viivaksi, ”Kuka tänne viimeksi hukutettiin ja miksi?”

”Suuressa arvossa oleva mies”, Maella vastasi ennen kuin Leikko ehti edes aukaista suutaan, ”Minulle hänen nimensä oli yhdentekevä, mutta kuningatar mitä ilmeisimmin vihasi sitä pullukkaa, joka puhui minullekin kuin mille tahansa ilotytölle. Ei ole vaikeaa arvata mitä kuningatar oli luvannut sille läskille päästäkseen tästä eroon. Voi, miten kauniisti vesi loiskahti kun hänet viskattiin laidan yli...”

Alopex katseli Maellaa mietteliäänä. Tämän silmissä tosiaankin oli jotain tuttua, vaarallista, mutta viettelevää kiiltoa jonka hän oli nähnyt aiemminkin.

”Tunnetko sinä kuningattaren, Maella?” Alopex kysyi.

Maellan hymy valui kasvoilta pois kuin aallon pyyhkimänä.

”Miten niin?” merenneito kysyi varovasti.

Alopex hymyili. Leikon silmiin oli syttynyt utelias katse ja huomaamatta hän irrotti otteensa airoista.

”Tunnut tietävän kuningattaresta kaikenlaista”, Alopex sanoi ja Maella katsoi häntä kulmiensa alta epäluuloisesti, ”Tiedät ketkä ovat hänen palvelijoitaan, tiedät hänen nauttivan viattomien hukuttamisesta ja nautit itsekin kun kuningatarta väärin kohdelleet heitetään syvänteeseen sinun armoillesi.”

”Minä käyn lähempänä rantaa silloin tällöin”, Maella sihahti.

”Jos kävisit, yhteiskielesi ei olisi niin karkeaa kuin mitä se nyt on”, Alopex sanoi, ”Sinä olet surmannut vain kuningattaren linnasta lähetettyjä ihmisiä, sillä kalastajat eivät ole koskaan nähneet sinua tai muuta kansaasi. Kuka sinä oikeastaan olet, Maella?”

Maella irvisti rumasti pienet hampaat välkkyen ja sukelsi pyrstö läiskähtäen. Ennen kuin Alopex ja Leikko ehtivät reagoida, vene keikahti ympäri ja he molemmat putosivat veteen.

”Hän tappaa meidät!” Leikko ulvoi kauhusta ja pärski vettä suustaan kun he pääsivät pinnalle.

”Tuki turpasi, Leikko!” Alopex ärähti ja tähyili pinnan alle, ”Tiesitkö Maellan tuntevan kuningattaren?”

”En, vannon sen!” Leikko ulvoi vapisten ja katseli vauhkona ympärilleen, ”Mihin se kalanpyrstöinen lunttu katosi?”

He saivat vastauksen kun Alopex kiskaistiin rajusti pinnan alle. Maella oli uskomattoman voimakas ja raahasi Alopexia vaivattomasti kohti mustan kuilun pohjaa. Leikon ja veneen ääriviivat loittonivat kiihtyvässä tahdissa ja Alopex tiesi ettei tajunnan hämärtymiseen ollut pitkä aika. Hän tempoi pyrstöön kiedottua jalkaansa kaikin voimin, kauhoi vettä käsillään minkä ehti, turhaan. Maellan kimakka nauru soi korvissa heidän matkatessaan yhä syvemmälle. Kun näkökentän äärirajat alkoivat hämärtyä, Alopex huomasi, että äkkisyvän reuna oli muuttunut sileästä rosoiseksi. Kaikin voimin hän heilautti ylävartaloaan ja onnistui tarttumaan kivipintaan. Maella huusi hätääntyneenä ja pyrstö lipesi Alopexin jalan ympäriltä. Happea olisi juuri ja juuri riittävästi jos hän uisi nopeasti. Maella kiroili merenkielellä, mutta Alopex ei jäänyt katsomaan alleen vai kauhoi käsillään ja jaloillaan minkä ehti. Vene alkoi muuttui kaukana häämöttävästä pisteestä yhä selkeämmäksi, Alopexin korvissa humisi. Huminaan sekoittui Maellan raivostunut kiljuminen ja merenkieliset sanat, jotka muuttuivat lähestyessään aina vain selkeimmiksi. Alopex antoi virtauksen nostaa itsensä pintaan ja haukkasi äänekkäästi ilmaa.

”Olen tässä herra Hukanmieli!” Leikko huusi ääni vapisten ja ryhtyi kiskomaan vettä pärskivää Alopexia veneeseen.

Alopex sylki vettä suustaan ja sai juuri pyyhkäistyä märät hiukset kasvoiltaan, kun Maella hyppäsi sähähtäen pintaan ja kurottautua laidan yli veneeseen. Leikko huusi säikähtäneenä ja tarttui nopeasti airoon.

”Irti, senkin hupakko!” Leikko huusi ja kohotti airoa iskeäkseen.

”Seis!” Alopex huusi hengästyneenä ja kohotti kätensä iskun tielle, hän tuijotti Maellaa joka oli jähmettynyt aloilleen, ”Laske se alas, Leikko.”

”Mutta-”

”Anna olla”, Alopex murahti ja katsoi edelleen Maellaa, joka ei selvästikään ollut täysin mukana siinä mitä ympärillä tapahtui.

Merenneito ei sanonut mitään. Alopex ojensi kättään hitaasti sitä kohti, jolloin se paljasti pienet hampaansa ja sihahti hiljaa kuin nurkkaan ahdistettu kissa. Kuitenkaan Maella ei liikkunut. Se tuijotti kiihtyneesti hengittäen Alopexia, hiukset vettä valuen. Keskipäivän auringossa kuivuessaan Alopex oli näkevinään niissä häivähdyksen kultaa.

”Khin enne nae i Maella”, Alopex sanoi hiljaa ja hivuttautui lähemmäs.

Maella ei vastannut, ei sihissyt, eikä irvistänyt. Leikko pidätti hengitystään ja Alopex hivuttautui hitaasti lähemmäs merenneitoa, kunnes sai koskettua tämän poskea. Merenneito hätkähti ja räpytti silmiään, Alopex näki kyyneleiden verhoavan sen silmiä. Sitten hän kumartui ja suuteli merenneitoa suoraan suulle, imi huulilta suolaveden ja maistoi jonkin tuntemattoman, makean maun. Leikko katsoi häveliäänä poispäin. Merenneito hukuttautui suudelmaan, sen huulet olivat nälkäiset, mutta kokemattomat. Kyyneleet kastelivat sen vaaleat kasvot ja irtautuessaan suudelmasta se veti levollisena henkeä, ennen kuin putosi tajuttomana Alopexin käsivarsille.

”Teillä on erikoinen vaikutus naisiin”, Leikko sai sanotuksi ja katsoi merenneidon tilalla makaavaa, alastonta naista, jonka hiukset toivat väriltään mieleen elokuisen vehnäpellon.

”Lumous”, Alopex sanoi ja katseli naisen kasvoja, ”Hän on epäilemättä jokin kuningattaren läheinen, lumouksen uhriksi joutunut nainen, jonka pelasti salaisuuden paljastuminen.”

”Ja rakkaus?” Leikko lisäsi ja hymyili jälleen itselleen ominaista, ärsyttävää hymyä.

Alopex ei sanonut mitään, hän riisui paitansa ja kietoi naisen varovasti siihen. Leikko tarttui airoihin ja lähti soutamaan kohti rantaa. Oli alkanut tuulla ja auringon eteen kulkeutui aina silloin tällöin ohut pilvikaistale.

”Leikko?”

”Niin?”

”Sinä tiedät, kuka hän on, etkö tiedäkin?”

Heidän välilleen lankesi hiljaisuus. Kallio ja kaupungin muurit tulivat näkyviin. Tuuli kantoi puutarhan tuoksut heidän luokseen.

”Kuningattaren serkku”, Leikko sanoi hiljaa, ”Kuningatar ei koskaan tahtonut lapsia ja meni kuulemma siksi naimisiin Loimu Kilvenkantajan kanssa. Kun kuningas sai tietää siitä häiden jälkeen, hän raivostui niin paljon, että pakotti tuoreen vaimonsa makaamaan milloin kenenkin irstaan äijän kanssa, kunnes kuningatar synnyttäisi edes yhden perijän. Sana kuninkaan toimista levisi tulen lailla ja tavoitti myös kuningattaren serkun korvat. Avoimesti kuningasta ei tietenkään voinut murhata, puheet palkatusta salamurhaajasta olisivat johtaneet myös kuningattaren teloitukseen. Niinpä serkku teki sopimuksen korpivelhon kanssa, tiedättehän, niitä selittämättömästi toimivia erävelhoja, ja antoi tämän hoitaa kuninkaan pois päiviltään. Kuningatar sai syyt niskoilleen, mutta todisteita tätä vastaan ei koskaan löydetty. Serkku taas, noh... korpivelhot kai tekevät sellaisen ratkaisun mikä silmää miellyttää.”

Alopex oli hiljaa ja katsoi taas naista, jonka pää lepäsi hänen paljasta rintaansa vasten. Nainen oli kaunis.

”Ne surmatut”, Alopex sanoi, ”Kuningatar tunsi heidät... en vain ymmärrä, miksi sitten minä...?”

”Perustajien tähden sentään!” Leikko voihkaisi ja läimäytti käden tuskaisesti otsalleen, hän nyökkäsi naista kohti, ”Hänen takiaan, tietenkin! Olen pahoillani, herra Hukanmieli, mutta odotin teidän sentään ymmärtävän...”

Satamassa heitä katseltiin uteliaina ja pitkään, kun Alopex nousi varovaisesti veneestä nainen sylissään. Leikko nyökytteli kalastajille hyväntuulisesti ja sai vastaukseksi mutinaa hulluista ja erikoisista kalansaaliista. Muurien sisäpuolella heitä tuijotettiin vielä enemmän, lapset jopa seurasivat heitä jonkin matkaa, kunnes Leikko ajoi heidät tiehensä.

”Hänellä on muuten nimikin”, Leikko sanoi juuri ennen kuin he tulivat palatsin oville, ”Kuusama.”

Alopex katsoi naista. Hän hymyili.  

Tajunnanvirtaa: Se

Tajunnanvirtaa-tekstit eivät ole varsinaisesti novelleja tai runoja, vaan enemmänkin mielen perukoilta pulppuavia ajatuksia, jotka muutan tekstin muotoon. Johdonmukaisuus näissä teksteissä voi olla vähän niin ja näin, mutta kyllä niistä pitäisi jotain irti saada.

Tämänkertainen teksti käsittelee minulle harvinaisen tuttua aihetta.

***

Mä opiskelen, olen hyvässä ja terveessä parisuhteessa, mulla on rakastavat vanhemmat ja asioita joiden parissa viihdyn. On mulla kavereitakin, sellaisia joiden kanssa voi vaihtaa rennosti kuulumisia ja puhella niitä näitä. Asiat on ihan jees. Rahaa ei ole koskaan ollut kamalasti, mutta eipä se ole musta onnettomampaa tehnyt. Joo, asiat on ihan jees.

”Kakskytneljä vuotta”, sanon peilille.

Tuijottelen mekkoon puettua itseäni ja vedän hiukset toisen olkapään ylitse. Kämmenet hikoaa ja vatsassa tuntuu kurjalta.

”Kakskytneljä.”

Pyyhkäisen mun kämmeniä mekon helmaan, ravistelen vähän harteitani ja päästän huulilta pitkän puhalluksen. Kaikkein parhaiten asiat olis, jos se ei ois mun kanssa koko ajan. Se tulee paikalle aina silloin, kun mä sitä kaikkein vähiten kaipaan. Mä olen jo pitkään ollut sitä mieltä, ettei se voi olla vaan tunnetila, vaan että se on joku henki, Saatanan kätyri joka on lähetetty mun kiusaksi, jotta Saatana vois pitää hauskaa ja nauraa niin että tulee kuset housuun.

”Pärjäätkö sä nyt?” poikaystävä suukottaa mun hiuksia ja kiertää kädet takaapäin mun ympärille, rutistaa kevyesti ja saa vatsalta vastaukseksi kummaa mörinää, ”Mä voin viedä sut vielä kotiinkin jos susta tuntuu että -”

”Mä haluun tehdä tän!” puuskahdan päättäväisesti ja pyyhkäisen taas kämmeniä mekkoon, ”Muuten se on aina niskan päällä.”

”Okei.”

Se pilkkanauraa mun korvaan ja toteaa vittumaiseen sävyyn, etten oo koskaan näyttänyt niin epävarmalta. Ärsyttävää myöntää, mutta oikeessa on. Mä olen epävarma, pelokas ja niin helvetin ahdistunut, että oksettaa, polvet tutisee ja kämmenet hikoaa niin paljon että tuon kättelyssä varmasti mieleen liukkaan kalan. Nam. Naurahdan happamasti ja luon viimeisen vilkaisun peiliin, kun pitäis jo olla lähdössä. Juhliin. Bileisiin. Kekkereihin. Ei siellä montaa ihmistä oo, meidän lisäksi vaan viisi, mutta se saa tilanteen tuntumaan siltä kuin mä kävelisin alasti muiden ihmisten arvosteltavaksi. Helvetin sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on sen nimi.

”Sano sitten heti jos susta tuntuu että pitäs mennä”, poikaystävä kertailee tuttuja juttuja joita me aina käydään läpi näissä tilanteissa, ”Tai jos sä haluat mennä vaikka vessaan vetämään henkeä. Ihan mitä vaan, niin sano mulle.”

”Joojoo totta kai”, nyökyttelen ja väännän kasvoille irvistyksen joka ei ansaitse ees tekohymyn titteliä.

Ovesta kun päästään ulos, mä haluan ottaa jalat alle ja juosta täyttä päätä jonnekin metsään ja pysyä siellä. Pitkään. Tosi pitkään. Ehkä loppuelämäni. Toinen vaihtoehto olis vaan antaa jalkojen pettää ja pyörtyä teatraalisesti asfaltille. Mulla on kuuma, kädet hikoilee ja tärisee, kurkussa tuntuu ahtaalta ja vatsaa vääntää. Mua ei itketä, mut vittu että mä voin pahoin. Kuulen vaan miten se ja Saatana nauraa yhdessä, niin että kusi lentää oikein kaaressa kaiken sen räkättämisen voimasta. Eikä tähän edes tarvita mulle täysin tuntemattomia ihmisiä, mistä se on varmaan ikionnellinen, pääseepähän vähemmällä vaivalla. Ei, tähän riittää sellaisetkin tyypit, joiden pärstäkertoimet on mulle jo entuudestaan tuttuja.

”Kato me ollaan jo tässä!” poikaystävä ilmoittaa ylpeänä ja hymisen jotain vastaukseksi kun henkinen helvetti häämöttää kulman takana.

Mä kerron, mistä se paha olo, käsien muuttuminen liukkaiksi kaloiksi, ja polvien tutina tulee. Mulle tehtiin kaikilla kouluasteilla selväksi, että erilaisuus on ruma näky. Vähän kuin se rikkaruoho, jota kukaan ei halua omalle kotipihalleen, tai kulunut paita, jota kukaan ei halua vaatekaappiinsa. Nää tällaiset ei-toivotut yksilöt eristetään pois, hävitetään tai ne kokee muuten vain kurjan kohtalon, koska ne pistää silmään kaiken ”normaalin” ja ”ihan tavallisen” keskeltä. Kaikilla kouluasteilla oli samanlaiset, kirjoittamattomat säännöt mun kohdalla. Se on erilainen, eristä se. Sulje korvat kun se puhuu. Katso sitä pahasti tai sano siitä jotain paheksuvaa, ehkä se katoaa.

Tää johdatti mut sen luo. Vaikka ihminen olis mulle pohjimmiltaan miten kiltti tahansa, mä ”tiedän” olevani sen arvostelun kohde. Sen katseesta näkee että mulla on sen mielestä oudot vaatteet, että mun hermostuneisuuden merkki, jatkuva naurahtelu, on tosi noloa käytöstä. Jos mä kuulen väärin ja joudun pyytämään lauseen toistoa, se ajattelee heti että mä olen ärsyttävä. Jos joku ei vastaa mun hymyyn tai naura mun kanssa, se ei pidä musta. Se ajattelee että mä olen outo, nolo ja kertakaikkiaan vastenmielinen.

Monien mielestä tää on ihan naurettavaa. Uskokaa, niin tää on mustakin naurettavaa! Joka kerta, kun mä jänistän jostain sosiaalisesta tilanteesta, mä suutun itselleni ja mietin miksen voi olla normaali ihminen. Onhan se naurettavaa, että kakskytneljä vuotta oleva, nuori nainen ei voi mennä sosiaalisiin tilanteisiin kuin normaali ihminen. Ja on tosi absurdia pelätä, että kiltiksi ja mukavaksi todettu ihminen ajattelis susta kovinkaan pahasti, jos oot itsekin mukava ja hymyilet.

Me päästään poikaystävän kanssa sinne juhliin. Heti kun mä tapaan muut, ne hymyilee ja ottaa halauksin vastaan, mä rentoudun. Mulla on hauskaa ja viihdyn. Se menee pois ja Saatana joutuu pettymään kun ei saakaan kuseskella kaaressa koko tilaisuuden läpi.

Jälkeenpäin voi olla ihan tyytyväinen itteensä, suoriutui hyvin eikä pyörtynyt tai heittänyt lusikkaa nurkkaa. Jossain takaraivossa kuitenkin kutittelee pelko siitä ettei se mene koskaan pois. Kun mä nyt olen pakottanut itseni näihin henkisiin helvetteihin, mä huomaan, että se seuraa mua edelleen. Sillon sitten tulee niitä tuntien parkumisia ja sadatteluja siitä, miksen mä vois vaan olla normaali ihminen.

Haavan saaminen ei ole niin kivuliasta kuin sen parantuminen – parantuminen voi kestää tuskallisen pitkään.

Novelli: Silmälumetta (K-18)

Tarinan tapahtumat sijoittuivat samaan maailmaan, joka esiintyy tarinoissa Orja, Malva ja Pihlan Suudelma. Orja-novellin lukeminen on suositeltavaa ennen tämän lukemista, mutta tarina saattaa toimia myös itsenäisenä tekstinä. 

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa. 

***

Kaikista Seitsemän Valtakunnan ilotaloista oli Vuonon Valtakunnan ilotalo varmasti pienin. Sitä piti vanhempi nainen, jonka nimeä eivät edes hänen suojattinsa tienneet, mutta jota he kutsuivat Äidiksi. Kahdestatoista Miellyttäjästä tuskin viittä enempää oli koskaan ollut kerralla käytössä, sillä Vuonon Valtakunnan miehistä lähes kaikki olivat perheellisiä ja vaimoilleen uskollisia. Perheettömille sotilaille, matkalaisille ja itse Thor Karhunkouralle ilotalolla oli kuitenkin annettavaa. Miellyttäjät olivat kaikki hyvin koulutettuja, epäinhimillisen kauniita ja komeita, jotkut Thorin itsensä valitsemia. He osasivat mukautua asiakkaisiinsa ja näiden haluihin, olivat ne sitten raisuja kuin villikissalla, tai herkkiä kuin kevätkukan nupulla. Toiset uskoivat Miellyttäjien olevan taikaolentoja, sillä sellaista mukautumiskykyä ei pidetty inhimillisenä, papit sanoivat heitä Pahan taimiksi.

Ilotalo oli rakennettu majatalon kylkeen. Seitsemän Valtakunnan tapoihin kuuluvasti oli sen ovi maalattu punaiseksi, merkiksi matkalaisille ja varoitukseksi lapsille, joita kiellettiin olemasta liian uteliaita. Ikkunoita peittivät raskaat, punaiset verhot, iltaisin niiden takaa kajasti kynttilöiden utuinen valo. Ulf Karhukoura oli jo pienenä tuijottanut niihin ikkunoihin, silloin tietämättä niiden takaisesta elämästä. Yhä edelleen hän istui linnan nurkalla iltaisin, poltti piippua ja katsoi ikkunoihin. Kynttilän valo piirsi verhoihin siluetteja, milloin miesten, milloin naisten. Naisten rinnat olivat terhakoita ja kauniita, miesten käsivarret lihaksikkaita, jänteviä.  Ulf tunsi olonsa rauhalliseksi Miellyttäjiä katsoessaan, hän saattoi toisinaan istua tuntikausia katselemassa miten käsivarret taipuivat tai iho laskostui heidän kumartuessaan, kuinka naisen selkä liikkui hänen ratsastaessaan kiihkeää matkamiestä. Miten mies notkisti selkäänsä nauttiessaan aatelisnaisen huulien hyväilystä, kuinka käsivarret liukuivat pitkin vieraan ihmisen ihoa. Thorin sotilaat, parhaimmat ystävät yllättivät Ulfin joskus tarkkailemasta ilotaloa, vitsailivat kaksimielisyydestä ja tuuppivat hänen olkiaan veljellisesti. Ulf nauroi heidän mukanaan, eikä koskaan suuttunut vitseistä. Olihan niissä jonkinlaista perää, hemmetti, hän oli mies siinä missä kaikki muutkin miehet ja niinpä häntä kiusasivat Jumalten luomat halut. Matkustaessaan veljensä kanssa hän oli vieraillut monissa porttoloissa, tyydyttänyt halunsa erilaisten naisten kanssa ja kuullut monia kiinnostavia tarinoita. Thor varoitti häntä uskomasta niihin, sillä tunnetusti Miellyttäjät kertoivat taustastaan jokaiselle asiakkaalle erilaisen version. Ulf nyökkäsi varoitukselle, mutta kuvitteli mielessään kuulemiensa tarinoiden olevan totta.

Vuonon Valtakunnan ilotalo oli niitä harvoja, joissa Ulf ei ollut koskaan käynyt. Ei, vaikka se oli lähes hänen kotiovellansa. Ei, vaikka hän oli useita kertoja istunut katselemassa sen ikkunoihin. Sinä kyseisenä iltana Ulf ei ollut nähnyt vielä ainuttakaan siluettia punaisissa verhoissa. Ikkunat näyttivät lämpimän punaisilta, jopa kodikkailta liekkien valossa, mutta kukaan ei astunut punaisesta ovesta sisään. Ulf tuijotti ensin yhden tunnin ja sitten toisen, kunnes ilta alkoi vähitellen kääntyä yöksi ja lämmin puna ikkunoissa muuttui syvemmäksi ja lämpöisemmäksi. Muuten hämärässä Valtakunnassa ilotalo oli nyt kuin viimeinen hehkuva hiili takkatulessa, eikä Ulf saanut siitä silmiään irti.

"Odotatko huorien tuntevan tuijotuksesi voiman ja rientävän luoksesi alapäät paljaina?"

Ulf hymyili tuntiessaan vahvan puristuksen olallaan. Thor istahti hänen viereensä.

"Minusta on huolestuttavaa miten veljeni viettää yönsä tuijottamalla porttolaan", Thor jatkoi kiusaavaan sävyyn, "Miesteni keskuudessa sinusta liikkuu jo kaikenlaisia huhuja, kuulemma tuleva vaimosi on noiden seinien sisällä naimassa matkalaisia."

Ulf nauroi ja taputti veljensä olkaa. Thorilla oli usein tapana vitsailla veljensä kokemattomuudesta naisten suhteen, siitä ettei Ulf tiennyt naisista mitään muuta kuin missä rinnat ja oikeat reiät sijaitsivat. Sekään ei ollut täysin perätöntä huumoria.

"Minulla on haluni", Ulf vastasi lopulta, "Miehesi pitävät minua pilkkanaan halujeni vuoksi, vaikka heitä ja heidän johtajaansa, sinua, kiusaavat samanlaiset halut. On siinä pilkassa kyllä perääkin..."

"Sana vain ja saan vaikka heidät kaikki tänne", Thor vastasi ja nyökkäsi porttolan suuntaan, "Vain sinua miellyttämään, veli-kulta."

"Ei", Ulf kielsi ja pudisti päätään hymyillen, "Minä haluan mennä sinne. Miehille riittäköön sinun karjuntasi kuuleminen."

Thor hymähti vastaukseksi ja taputti veljensä olkaa.

"Sinulle iskee valinnanvaikeus", Thor hymyili ja iski silmää, "Älä käytä koko yötä miettimiseen."

Thor katosi sisään ovista ja lyhyen hetken Ulf seisoi ulos hiipineessä valokaistaleessa. Yön hämärän kanssa yksin jäätyään hän kävi ilotalon punaista hehkua kohti. Punainen ovikin tuntui hehkuvan, sen yläpuolelle ripustettu lyhty keinui uneliaasti kevyessä yötuulessa. Ulf loi silmäyksen ikkunoihin ja ymmärsi lyhyessä hetkessä miten iso rakennus oikeastaan olikaan. Hän tunsi itsensä pieneksi astuessaan ovesta sisään.

Seinät olivat punaruskeaksi maalattua kiveä, sileät kuin nuoren naisen iho. Lattiaa peittivät etelästä ostetut, kirjaillut matot ja pulleat silkkityynyt, jotka kynttilöiden valossa kiilsivät kutsuvasti. Portaita alas laskeutui Äiti, porttolan omistaja. Ulf oli aiemmin nähnyt kalliisiin kankaisiin verhotun Äidin vain etäältä, ja katsoi tätä nyt kuin jotain kadonnutta kuningatarta. Vanhemmaksi naiseksi  Äiti oli hyvin kaunis, hänen hiuksensa olivat pitkät ja niiden punainen oli vain osittain harmaantunut. Hänellä oli yllään taitavasti kirjailtua Lännen kangasta, smaragdin ja topaasin jalosukuisissa sävyissä. Luisevissa sormissaan hän piti sormuksia, ja niitä koristivat niin vanhat kuviot ja sanat, ettei Ulf niitä tunnistanut.

"Valtakunnan Valtiaan veli, mikä kunnia", Äiti puhui rosoisella, rauhoittavalla äänellä ja nyökkäsi syvään kunnioituksen eleenä.

"Äiti", Ulf vastasi ja nyökkäsi lyhyesti, "Veljeni kehuu sinua ja Miellyttäjiäsi, olen täällä todistamassa hänen sanojaan oikeiksi."

"Niinkö?" Äiti nauroi huvittuneena ja lipui hänen ohitseen kankaat hiljaa kahisten, "Sinäkö olet täällä vain sitä varten?"

Ei ollut yllätys, että porttolan omistajalla oli liukas kieli. Ulf tiesi sen kuuluvan ammattiin, että asiakkaita kiusoiteltiin leikkimielisesti. Silti hän tunsi olonsa epämukavaksi Äidin lähettyvillä. Vanha naisen arvokkaan naamion takana oli piilossa jotain, mistä hän ei nähnyt.

"Älä vanhan naisen puheista piittaa, poika", Äiti hymyili ilkikurisesti huomatessaan Ulfin epäilyksen, "Haluan että viihdyt, Valtiaan veli, ja viihtyäksesi sinun on myönnettävä että olet täällä omien halujesi vuoksi. Veljesi sotilaat tekevät sinusta ja haluistasi pilaa, tietämättä miten taitavasti osaat miellyttää naista."

"Varo sanojasi, eukko", Ulf vahvisti ääntään, häntä kylmäsi Äidin tietämys.

"Minä kehun sinua", Äiti vastasi rauhallisesti ja katsoi Ulfia ruskeilla silmillään, "Muut kadehtisivat sinua jos tietäisivät taidoistasi."

"En tavoittele muiden kateellisia katseita", Ulf vastasi kylmästi, "Näytä nyt tyttösi minulle ja tee työsi kuten se kuuluu tehdä."

Ulf ei pitänyt siitä salaperäisestä hymystä jonka Äiti hänelle soi ennen kuin kääntyi selin. Hän taputti käsiään niin että sormukset helisivät ja hetken kuluttua naispuoliset Miellyttäjät tulivat portaita alas Ulfin eteen. Heidät oli puettu paljastavasti läpinäkyviin kankaisiin ja jokaiseen vasempaan nilkkaan oli tatuoituna silmä, Miellyttäjän merkki. Ulf katsoi naisia kauan. Yksi punatukkaisista muistutti niin paljon Äitiä nuorena, että Ulf muisti hetken verran epäilyksensä noituudesta. Sitten tämän oikealla puolella oleva tyttö yskähti, ja Ulfin katse kääntyi niin nopeasti, että hän näki tämän kavahtavan. Tyttö oli siro kuin keijukainen, ja tämän kapeiden harteiden ylitse valui paksu, musta tukka. Hänen ihonsa oli vaalea kuin meren vaahto ja poskien puna oli niin kevyt ja kaunis, että se näytti siveltimen maalaamalta. Punaisen kankaan alta kuultavat rinnat olivat pienet ja pyöreät.

"Sinä", Ulf sanoi tytölle ja tämä kohotti harmaat silmänsä häneen, "Mikä sinun nimesi on?"

"Tuiske", tyttö vastasi ja hymyili punatuilla huulillaan.

"Kolmen sudenhuudon ikäinen, herra", Äiti täydensi ja hymyili, "Neljällä kultakolikolla hän on teidän käytössänne koko yön."

Tuiske hihitti kehräävällä äänellään ja katsoi Ulfia silmät tuikkien. Neljä kultakolikkoa oli kiskurihinta jopa ylemmälle henkilölle, mutta sinä yönä Ulf ei ollut väittelymielellä. Hän veti taskustaan nahkapussukan ja nakkasi sen Äidin luiseviin käsiin. Pussukassa painoi reilusti yli neljä kultakolikkoa, Äiti huomasi ja hänen kulmansa kohosivat yllättyneinä.

"Onko herra varma tästä summasta?" Äiti kysyi ja heilutti pussia sormiensa varassa, "En toki tarkoita loukata avokätisyyttänne, mutta-"

"Minä otan ne takaisin jos veljeni sanat osoittautuivat vääriksi", Ulf ilmoitti ykskantaan ja nyökkäsi sitten Tuiskeelle, "Vie minut huoneeseen."

Tuiske hymyili, katsoi Äitiä ja otti vastaan hyväksyvän nyökkäyksen. Sitten he kiipesivät portaita ylös Äidin patistaessa muita tyttöjä takaisin omiin huoneisiinsa. Ulf tunsi mielihyvää saatuaan Äidin lähes sanattomaksi lahjoituksellaan. Se kertoi Äidin olevan pohjimmiltaan samanlainen kuin kaikki muutkin porttolanomistajat, rahanahne ja helposti ostettavissa.

Tuiske johdatti Ulfin ilotalon suurimpaan huoneeseen. Takassa hehkui hiillos, josta muutama kipinä silloin tällöin erkani ilmaan. Lattialla lepäsi valtava karhuntalja ja suuren vuoteen pylväisiin oli kiinnitetty harsomaiset verhot. Lakanoilla pötkötti kymmenen pulleaa silkkityynyä, mutta suurimmat niistä olivat lattialla karhuntaljan seurana. Tuiske kiersi pitkin huonetta kuin henkiolento, tehden tulen hoikkiin kynttelikköihin. Pian huone kylpi utuisessa, kultaisessa valossa, ja sama valo teki Tuiskeen vaaleasta ihostakin kultaisen.

"Mistä sinä tulet?" Ulf kysyi kuin Tuiske tuli hänen lähelleen ja tämän rinnat painuivat Ulfia vasten.

"Onko sillä väliä?" tyttö kuiskasi hiljaa ja siirsi hymyillen hiuksia Ulfin kasvoilta, "Teillä on niin lujat ja rautaiset kasvot..."

Ulf tarttui Tuisketta selästä ja veti hänet likemmäs, tuijottaen kiihtyneesti vaaleanharmaisiin silmiin. Tyttö hymyili ja kuljetti kättään hänen sängen koristamaa poskeaan pitkin, alas leualle. Ulf oli kuullut miten rakkaus sai miehen kiihottumaan sellaisissa tilanteissa, kuinka koko vartalo tuntui olevan tulessa. Sellaista naista rakasteltiin, kun taas orjaa tai ilotyttöä naitiin, välittämättä iholla liikkuvista väreistä, tuntematta muuta kuin sammumatonta, eläimellistä himoa. Tuiske katsoi Ulfia kaiken aikaa silmiin, avatessaan hänen vyönsä, auttaessaan paidan hänen yltään ja hieroessaan hänen rintansa lihaksia.

"Minäkään en mene kosketuksesta rikki", Tuiske hymyili hieroessaan öljyä Ulfin rintakehälle, "Uskokaa tai älkää, olen tottunut rajuun käsittelyyn."

"Entä jos minä en halua kohdella sinua rajusti?" Ulf vastasi, hän oli sulkenut silmänsä hieronnan ajaksi, "Entä jos en tahdo koskea sinuun?"

Ulf kuuli miten Tuiske hihitti kehräävästi. Hän avasi silmänsä ja tyttö katsoi häntä edelleen, huvittuneena hymyillen.

"Olisin surullinen noin komean miehen karttaessa vartaloani", Tuiske vastasi ja perääntyi muutaman askeleen Ulfista.

Vaatteet liukuivat lattialle tytön vartaloa pitkin, aivan kuin olisivat vastustaneet riisutuiksi tulemista. Tuiske oli kaunis, pieni ja siro, kuin hienostunut pyhimysveistos. Tämän iho näytti entistäkin kauniimmalta, se oli vaalea kuin kallein Valtakunnista saatava puuteri ja mustat hiukset näyttivät silkiltä sitä vasten. Ulf tiesi Miellyttäjien kauneudesta ja kaikista varoituksista, mitä niihin liittyi. Mutta katsoessaan Tuisketta veri kertyi hänen jalkojensa väliin ja reisiä pitkin levisi lämpö, joka sai ihon kihelmöimään.

"Olet kaunis", Ulf sai sanotuksi, "Hyvin kaunis."

"Ja te olette niin jännittynyt", Tuiske hymyili lähestyessään ja sipaisi hänen reittään, "Hyvin jännittynyt."

Ulf halusi vetää Tuiskeen suudelmaan. Reisiä pakottava kuumotus oli alistaa jalat alta, mutta Ulf piti itsensä pystyssä. Hän vei peukalonsa Tuiskeen punatuille huulille ja katsoi harmaisiin silmiin. Kynttilöiden valo heijastui niistä, luoden harmaalle pinnalle kultaiset lammet. Jotain puuttui.

"Minä tahdon nähdä huulesi", Ulf sanoi ja pyyhkäisi peukalollaan punaa Tuiskeen huulilta, "Haluan maistaa sinut, en kauppatavaraa."

"Puhutte liikaa", Tuiske vastasi, samalla kun Ulf pyyhki punan hänen alemmalta huuleltaan, "Niin vakavalla äänellä niin vakavista asioista."

"Kuten tunteista?" Ulf kysyi Tuiskeen avatessa hänen vyönsä, "Etkö sinä ole koskaan puhunut niistä asiakkaittesi kanssa?"

Ulfin housut putosivat lattialle, vyö kolahti. Tuiske katsoi häntä silmiin ja siirsi samalla peukalon huuliltaan. Punan allakin ne olivat hehkuvat ja kutsuvat.

"Minun ei ole tarvinnut", tyttö vastasi ja kietoi käsivartensa Ulfin kaulan ympärille, "Kiinnostaako sinua mitä minä tunnen?"

"Kiinnostaa", Ulf vastasi, ehkä turhankin kiihkeästi, "Minä... haluan tietää sinusta kaiken ennen kuin me..."

Tuiske nauroi. Ääni oli pehmeä ja kehräävä, kiusoitteleva. He katsoivat toisiaan silmiin.

"Miksi sinun pitäisi tietää mitä minä tunnen?" Tuiske kysyi ja painoin huulensa melkein kiinni Ulfin omiin, harmaissa silmissä välähti vaarallisesti, "Minä olen Miellyttäjä, vailla juuria joista voi kertoa kauniita ja koskettavia tarinoita. Minusta ei koskaan tule sinun vaimoasi, sillä Ylimpien laki kieltää sen. Minä olen sinulle, kuten kaikille muillekin hetken nautinto, kertapano, josta sinä et puhu enää koskaan, paitsi kun vertailet huoria muiden Ylimpien ja sotilaiden kanssa. Kun menet naimisiin, kadut minua, sillä vaimosi antaa sinulle kaiken sen, mitä minä en koskaan pystynyt antamaan. Vaimosi puhuu sinulle tunteista, joista niin kovasti haluat kuulla. Minua ei ole tehty sitä varten."

Ulf tarttui tyttöä leuasta, vei käden tämän takapuolelle ja puristi niin kovaa, että punaisilta huulilta pääsi voihkaisu.

"Unohdit teititellä", Ulf kuiskasi ja suuteli sitten Tuisketta rajusti huulille.

Tuiske oli taitava. Tämän pienet kädet kulkivat pitkin Ulfin vartaloa hitaasti, seisahtuivat välillä ja hieroivat niin että Ulf tunsi sulavansa kosketuksen alla. Punaiset huulet söivät ahnaasti Ulfin omia, toisinaan siirtyen hetkeksi kaulalle, ennen kuin taas palasivat lähtöpaikkaansa. Ulf janosi kosketuksellaan pieniä rintoja, kouri niitä välillä karkeasti kuin häikäilemätön kyläjuoppo, kovakouraisesti ja nipistellen. Hän seurasi Tuiskeen reaktioita kaiken aikaa, etenkin silloin kun hellitti rajumpaa otettaan ja vaihtoi sen kosketukseen, jonka kuvitteli muistuttavan rakastuneen miehen kosketusta. Tuiske mukautui rauhallisempaan tahtiin, muuttaen alistuneet ja varovaiset suudelmansa helliksi, pehmeiksi ja syviksi. Kun he kaatuivat sängylle ja vetäytyivät toisistaan sen verran että kykenivät vaihtamaan katseita, Ulf näki Tuiskeen kasvoilla hymyn. Se ei ollut vaarallinen, leikittelevä tai vihjaileva hymy. Se oli lämmin hymy.

"Tuiske..."

Ulf ymmärsi miksi Thor piti häntä kokemattomana ja sinisilmäisenä. Ei tarvittu kuin yksi tuollainen hymy, yksi vaatimaton suupielten liike ja kaikki kylmät sanat kertapanosta oli kuitattu. Kaikki ajatukset siitä, että Miellyttäjä oli muutakin kuin ammattinsa...

"Ole hiljaa", Tuiske vastasi yhä lämmin hymy huulillaan, sulki silmänsä ja ohjasi Ulfin käden pehmeille reisilleen.

Ulf nautiskeli tytön pehmeyttä, hukkui siihen ja työnsi tyhjyyden tunteen sivuun. Hän hieroi Tuiskeen suloja sormensa päällä ja seurasi tarkkaavaisena vaaleita kasvoja. Silmäluomet ja ripset värisivät, punaiset huulet raottuivat ja niiden välistä virtaava, kuuma ilma kulki Ulfin kasvoille. Laskematta katsettaan mies huomasi tytön pystyssä olevat nännit ja laskeutui alas suudellakseen niitä. Silloin Tuiske kuitenkin tarttui hänen hiuksiinsa ja kiskaisi lähemmäs. He katsoivat toisiaan silmiin.

"Anteeksi etten - oih!" Tuiskeen lause keskeytyi kun karheat sormet nipistivät tämän nänniä.

"Ole hiljaa", Ulf mutisi ja katsoi tytön kasvoja.

Tuiske ei sanonut lausettaan loppuun. Hän hukuttautui Ulfin kosketusten ja suudelmien tuottamaan nautintoon, voihkien kun Ulf sulki huulensa tämän vasemman nännin ympärille ja imi kevyesti. Hän vei jalkansa miehen selälle ja antoi tämän tukistaa mustia kiharoitaan, kun he rakastelivat hypnoottisessa tahdissa, painautuivat toisiinsa ja hengittivät toistensa tuoksua. Ulf katsoi ja näki miten Tuiskeen sysimustat hiukset olivat levittäytyneet hänen päänsä ympärille kuin musta sädekehä. Hän näki niiden keskellä kalpeat kasvot, hienointa puuteria vaaleammat, ja punaiset huulet, joista maalattu puna oli pyyhitty. Hän tunnusteli, hyväili ja rakasteli vartaloa joka oli siro ja pieni ja kaunis. Nenässään hän tunsi itselleen tuntemattoman kukan tuoksun ja hengitti sitä lauetessaan ja Tuiskeen notkistaessa selkäänsä.

He makasivat kauan, kunnes Ulf pyysi Tuisketta vielä tyydyttämään häntä suulla. Lämmin hymy oli tiessään kun Tuiske vastasi myöntävästi ja teki sen mitä pyydettiin. Sen jälkeen he jälleen makasivat, kunnes Tuiske nukahti. Äiti kävi huoneessa tarkistamassa kaiken olevan kunnossa ja kehotti ylitsevuotavan kohteliaasti Ulfia poistumaan nähdessään että Tuiske oli nukahtanut.

Ulf katseli tyttöä sängyltä noustessaan ja pukeutuessaan. Hän ei tiennyt tästä mitään, ei muuta kuin tekaistun nimen, mustat kiharat ja kaikkia puutereita vaaleamman ihon. Saman verran hän tiesi muistakin kohtaamistaan Miellyttäjistä.

Äiti seisoi arvokkaana takkatulen ääressä kun Ulf laskeutui portaita alas. Nainen hymyili hänet nähdessään.

"Toivottavasti olette tyytyväinen saamaanne", hän sanoi ja nyökkäsi kunnioittavasti.

"Kiitos", Ulf tyytyi vastaamaan lyhyellä nyökkäyksellä ja avasi ulko-oven, "Hyvää yötä."

"Siinäkö kaikki?" Äiti keskeytti onnistuneesti liukkaan poistumisyrityksen, "Valtiaan velikö on noin pettynyt yhteen parhaimmista tytöistäni?"


"En ole pettynyt, arvon Äiti", Ulf vastasi ja katsahti portaikkoon, "Kertokaa Tuiskeelle ettei hymyileminen sovi hänelle."

Sylinterin ääni (The Last of Us fanfiction, K-18)

Tarinassa esiintyvä maailma, sekä Joel ja Tommy kuuluvat Naughty Dogille ja peliin nimeltä The Last of Us. Minä olen vain keksinyt tämän tarinan tapahtumat ja siinä esiintyvät sivuhahmot.

Tarina sijoittuu osaan niistä kahdestakymmenestä vuodesta, jotka hypätään yli pelin prologin jälkeen. En välttämättä suosittele lukemista, jos peliä ei ole pelannut, mutta sen haluaa pelata.

***

Kesäyön pimeimmät pari tuntia olivat jo ohitse, ja aurinko alkoi osoittaa elon merkkejä taivaanrannassa. Kaste kertyi lehtiin ja tipahteli pulleina pisaroina maahan, jostain kuului lintujen laulua. Oli yksi kauneimmista aamuista muutamaan kuukauteen, mutta kukaan ei ollut ihastelemassa sitä. Ei kukaan ollut ihastellut auringonnousuja enää pitkään aikaan.

Hiekkatien varressa oli vanha puutalo, jonka katto oli notkolla kuin vanhan miehen selkä, ovet irronneet ja ikkunat rikottu. Hyvin tyypillinen näky sellaisessa maailmassa, jossa elettiin. Kerran kauniit tapetit olivat nyt repeämiä täynnä, loisteliaat huonekalut rikki ja vaatteet kiireen kasvattamissa kasoissa pitkin lattioita. Täältäkin joku oli kuollakseen halunnut paeta, paikasta joka kerran oli ollut rauhan ja rakkauden pesä. Nouseva auringon valo tuntui surulliselta kurkistaessaan ikkunoista sisään. Ehkä kerran se oli onnistunut luomaan paikkaan onnea, mutta nyt sillä ei ollut ketä lohduttaa.

Joel katseli tuon valon vaellusta varjoisesta olohuoneen kulmasta. Miten se hitaasti laajeni ja sai rikkinäisen television hehkumaan, miten se teki revitystä nallesta levollisen oloisen. Mutta häntä valo ei löytänyt. Se ei havahtunut revolverin sylinterin ääneen, joka vuoroin hidastui, vuoroin nopeutui. Joel oli melkein unohtanut käsittelevänsä asetta. Hän oli jo monena yönä vain istunut ja tuijottanut, milloin aukeita peltoja, milloin jonkin hylätyn talon seiniä. Sylinterin ääni seurasi häntä uniinkin, se oli kuin kellon tikitys, jonka lyhyen ajan sisällä oppi jättämään huomiotta. Toisinaan Joel havahtui siihen, että piippu oli hänen ohimollaan, sylinterin yhä pyöriessä. Unettomuutta tärisevät kädet olisivat voineet painaa liipaisinta koska tahansa. Joel ei tiennyt oliko sillä väliä. Oliko sillä väliä enää. Kaikki oli muuttunut niin nopeasti, niin lyhyessä hetkessä, ettei hänen järkensä ollut pysynyt mukana. Hän ei kuullut ääniä vain unissaan, vaan myös valveilla. Pahinta oli valitus. Itkuinen, hätääntynyt valitus, joka viimeisillä voimillaan etsi tukea ja pelastusta. Aikansa Joel oli anonut sen katoamista, kunnes oli ymmärtänyt, ettei maailma enää antanut ihmisille armoa tai tuntenut sääliä heitä kohtaan. Oli kestettävä ja selviydyttävä, tai valittava helppo ulospääsy.

Helppo.

Oli vaikea muistaa kuinka monta kertaa Joel oli tahtonut painaa liipaisinta. Kuinka monta kertaa hänen sormensa oli jo hipaissut sitä. Nopea liike ja kaikki olisi ollut ohitse. Niin helpolta se kuulosti, niin vaivattomalta ja nopealta pieneltä teolta. Mutta kun hän kerta toisensa jälkeen päätti päiviensä olevan ohitse, sormet lakkasivat tottelemasta häntä. Ne laittoivat vastaan Joelin niin vakaalle halulle kuolla.

Ensin Joel ei tahtonut myöntää sitä itselleen. Hän oli vihainen itselleen, ärähteli itselleen ja aina välillä nosti aseen ohimolleen kuin terroristi panttivankinsa ohimolle. Hän haastoi itseään, syytti itseään pelkuruudesta ja huusi, toisinaan itki ja huusi. Sitä seurasi aina rauhoittuminen, hän lysähti istumaan ja huohotti kuin taka-ajettu villieläin. Sitten hänen poskensa kostuivat. Katkeruutta ja surua täynnä Joel syytti maailmaa kaikesta, myös siitä pienestä, häilyvällä liekellä palavasta elämänhalusta sisällään. Hän ei tahtonut myöntää sen olevan olemassa. Hän uskoi päiviensä jo menneen, sillä miksi aika muuten olisi korjannut pois jotain, minkä olisi kuulunut vielä olla elossa?

Auringon valo kosketti Joelin kenkien kärkiä. Revolverin sylinteri lakkasi pyörimästä ja hän nousi ylös, sulloen aseen koteloonsa. Ulkona oli kaunis päivä, lämmin, mutta sitä raikasti pieni tuulenvire, joka tarttui Joelinkin hiuksiin. Hänen askeleensa olivat muuttuneet laahaaviksi ja selkä painunut kumaraan, kauempaa katsottuna häntä olisi voinut erehtyä luulemaan tartunnan saaneeksi. Mutta Joelia painoi väsymys, eikä kesäkään tuntunut suloisen lämmittävältä tai virkistävältä. Kieli tuntui palalta paperia suussa, kuivalta ja karhealta, silmäluomet olivat painavammat kuin mitä Joel jaksoi kantaa. Kun sievä maalaismaisema vaihtui betonilähiöihin ja vielä savuaviin ruumiskokkoihin, muuttui auringon leppeä paiste vihaiseksi poltteeksi. Tien pinta väreili, tuulen suhina katosi ja pilvet pakenivat pois näkyvistä. Joel kuuli oman, kärsivän huohotuksensa, jokin yksittäinen sana eksyi välillä sen joukkoon. Hän ei ollut enää varma etenikö askeltakaan, vai oliko sekin vain hänen päässään.

Silloin pitkän kadun toisella puolella Joel näki ihmishahmon. Mies siristeli epäluuloisena silmiään kunnes oli varma näkemästään. Pitkä, tumma siluetti seisoi väreilevän tien pinnalla.  Tottuneesti Joel hapuili aseen käteensä ja etsi hahmon tähtäimeen. Hahmo heilutti kättään.

"Hei!" miesääni huusi.

"Kuka siellä?" Joel huusi takaisin, eikä lakannut osoittamasta aseellaan, hän tiesi elämänsä olevan siinä kiinni.

"Hei!" ääni vastasi kuin itsensä kaikuna, mies heilutti edelleen kättään.

"Kuka siellä?" Joel turvautui myös toistoon ja korotti samalla ääntään, "Vastaa minulle!"

Joelista tuntui, että katu oli muuttunut pidemmäksi hänen jokaisella askeleellaan. Hahmo tuntui vetäytyvän aina vain kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes se lopulta seisoi huiskuttamassa erään talon kuistilla. Samassa pilvenrepale peitti auringon ohikiitäväksi hetkeksi ja hahmo katosi. Joel pysähtyi kuin seinään, hänen asetta puristavat kätensä valahtivat veltoiksi. Kangastus.

"Helvetti..."

Hän lysähti istumaan kuistin portaille ja kaivoi repustaan vesipullon. Keveydestä ei ollut vaikeaa päätellä, missä mentiin. Joel sai tuskin huulensa kosteiksi, kun pullo jo ilmoitti tyhjyydestään. Useimpiin taloihin oli ehditty jo paljon ennen häntä tai sitten niistä paenneet ihmiset olivat vieneet kaiken elintärkeän mukanaan karanteenialueille. Puhtaita jokia ja puroja sai etsiä paljon kauempaa.

"Jokohan olisi aika kuolla, Ukkoseni?" Joel puhui taivasta kohti.

Mutta Ukkoa eivät olleet ihmisten murheet enää vuosiin kiinnostaneet. Vihtahousu oli nyt asukkaana yläkerrassakin, samalla kun Ukko vietti lokoisia eläkepäiviään jossain tuntemattomassa lomakohteessa.

"Niin kuin sinä kuulisit", Joel murahti ja heittäytyi hetkeksi selälleen, "Ilmoita kun viilenee."

Viilennys saapui vain muutamaa tuntia myöhemmin rankkasateen muodossa. Joel heräsi pisaroihin kasvoillaan, kuistin katos vuoti. Nopeasti hän avasi vesipullonsa korkin ja asetti sen kuistin ulkopuolelle, istahtaen hetkeksi itsekin harmaan taivaan alle. Salamat kulkivat taivaankantta pitkin, kuin pilvien takana olisi ollut useita sähkölinjoja piilossa. Joel katseli asfaltin tummumista, sanomalehtiä jotka liikkuivat sadeveden mukana viemäreihin. Kuistilta avautui näkymä toiselle kadulle, jonka päässä oli autoista ja piikkilangasta rakennettu muuri, ja piikkilangan päällä makasi kuollut mies. Epäluulo ja pelko olivat tappaneet ihmisiä enemmän kuin naksuttelijat, maailmasta oli tullut oikea selviytyjien leikkikenttä, jossa pelinappuloiden kaatamista ei kaihdettu. Joel tuijotti kuollutta miestä pitkään. Kun vesi alkoi valua pullon suun yli, hän nosti pullon huulilleen ja joi. Sitä oli vaikea tehdä ahnehtimatta, sillä läpikuultava neste oli pelastus kuivumisen partaalla olleille sisukaluille. Viileä virta kulki Joelin ruumiin lävitse, ja niinpä hän juotuaan huokaisi - pitkästä aikaa syvään, tyytyväisyydestä jonka niin pieni ilo toi.

Siinä sateeseen katsellessaan hän tuli ajatelleeksi veljeään. Joelin arvion mukaan oli tullut kuluneeksi viikko siitä kun Tommy oli lähtenyt etsimään ystäviään, joiden piti asua "ihan kulman takana". Ainahan Joel oli tiennyt veljensä hätäiseksi, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen hän ei ollut odottanut hylätyksi tulemista. Hätiköity johtopäätös ehkä, mutta siltä Joelista tuntui; koko maailma näytti hänelle yleisiä käsimerkkejä.
Kun pilvipeite viimein alkoi rakoilla ja sade hellittää, Joel jatkoi matkaansa. Automuurin päälle asetellusta piikkilangasta löytyi painunut kohta jonka ylitse pääsi kapuamaan, toisella puolella oli vastassa asuinalueen pää, joka haarautui kahteen suuntaan. Joel seisahtui tienhaaraan.

"Katsotaanpa... vasemmalla meillä on tietä ja metsää. Oikealla taas..."

Joel melkein nauroi.

"Tietä ja metsää, hyvät naiset ja herrat."

Hän lähti enempää miettimättä kulkemaan oikealla, uskoen sen johtavan kauemmaksi tulosuunnasta. Joel yritti muistaa missä Tommy oli sanonut ystäviensä asuvan, mutta hatarimmatkin muistikuvat peitti korvissa soiva sylinterin ääni. Sen alle hukkui myös Tommyn rauhallinen ääni, ääni joka arvatenkin oli yrittänyt lohduttaa häntä. Joel kuitenkin muisti veljensä käden leuallaan, silmät katsomassa omiinsa ja katseen, joka lupasi elämän voiton. Siinä suhteessa he olivat aina olleet erilaisia. Tommy etsi sitkeästi toivoa sieltäkin, missä sitä ei ollut koskaan ollutkaan.

Joel tuli vanhalle puusillalle. Sen alla karjui vaahtoava koski, jylisten kuin keskikesän ukkonen. Asfaltti muuttui toisella puolella hiekkatieksi ja sen molemmille puolille nousivat korkeat kalliot, joiden päällä kasvoi havupuita. Sateen jälkeen niiden tuoksu oli voimakas. Joel katseli koskeen siltaa ylittäessään, miten veden ylle nousi pieni sateenkaari auringon osuessa roiskeisiin. Kauempana virrassa hyppi muutama kala, ja niiden suomut kiilsivät yhtä kirkkaina kuin sateen kastelemat kalliot. Astuessaan kallioiden väliin Joel huomasi kosken jylinän heikkenevän, ja levottomuus iski häneen kylmän tuskanhien aaltona. Havupuissa ei laulanut yksikään lintu. Tienvarsilla vastaan tuli parikin lava-autoa, joita ruoste oli jo hyvällä tahdilla syönyt. Joel latasi aseensa, varmisti sen ja hetken päästä sylinteri alkoi pyöriä.

Kuin vastauksena, hän kuuli hiljaista naksutusta.

Naksuttelija oli yhden auton kimpussa. Se oli työntänyt sientä kasvavan päänsä etuikkunasta sisään ja Joel pidätti hengitystään nähdessään hampaiden välistä valuvan veren. Kuljettajan paikalla istuvan miehen päästä oli tuskin puoliakaan jäljellä. Kasvot oli koluttu inhottavia kuoppia täyteen ja jäljellä oleva osa aivoista retkottivat puoliksi olkapäällä. Joel erotti kauhun huutoon jähmettyneen suun ja puristi asetta kädessään. Naksuttelija oli täysin keskittynyt ruhon kaluamiseen, Joel tiesi ettei voinut tulla nähdyksi. Hän katsoi ylöspäin nousevaa tietä eteenpäin. Kallion juurella kasvoi kapea raita ruohoa. Joel katsoi naksuttelijaa, pidätti hengitystään ja otti sitten hitaan askeleen taaksepäin. Hiekka rapisi kenkien alla, mutta naksuttelija pitäytyi aloillaan, sen hampaista kuului muutama terävä napsahdus ja verta purskahti ilmaan. Joel sulki silmänsä ja valmistautui toiseen askelmaan. Hänen kantapäänsä tavoitti jo ruohon. Naksuttelijan suusta kuului epämiellyttävä maiskahdus, miehen pää retkahti vasemmalle. Enää ei tarvinnut kuin vetää toinen jalka taaksepäin ja Joel olisi turvassa. Hän valmistautui.

Pamahdus.

Vesipullo kieri tietä alaspäin ja kallioiden välissä sen ääni kuulosti jyrisevältä traktorilta. Naksuttelija kohotti päätään, kirkui ja sähisi ja lähti ontuvalla askelluksella juoksemaan Joelia kohti. Kiihtyneesti hengittäen Joel kohotti asetta, varmisti ja ampui. Luoti singahti ohitse, mutta pamahdus sai naksuttelijan äänen nousemaan, se ravisti päätään uhmakkaasti ja heittäytyi Joelin kurkkuun. Ase lensi kaaressa kauemmas, Joel huusi ja rimpuili, painaen verta valuvaa suuta kaikin voimin kauemmas itsestään. Naksuttelija oli raivoissaan, se pisti vastaan sähisten kuin pelokas kissa ja painoi peukaloitaan Joelin kurkkua vasten. Kakoen ja irvistellen Joel yritti vääntäytyä irti otteesta, pitäen samalla naksuttelijan hampaita loitolla itsestään.

Kuului pamahdus.

Naksuttelijan sientä kasvava pää repeytyi kappaleiksi ja ruho lysähti elottomana Joelin päälle. Ilma palautui keuhkoihin ja Joel yski.

"Se ei purrut sinua, eihän?"

Joelin silmissä pyöri hänen kohottaessa katsettaan. Nainen, ehkä hieman kahdenkymmenen yläpuolella, katsoi häntä ruskeilla silmillään. Tummanpunaiset laineet oli vedetty sotkuiselle poninhännälle ja yllään hänellä oli likainen, ruskea nahkatakki ja kuluneet farkut, jalassa rispaantuneet lenkkarit. Kädessään hän piteli Joelin hengen pelastanutta metsästyskivääriä.

"Ei", Joel vastasi lyhyesti ja nousi jaloilleen, hän oli pään mitalla naista pidempi.

"Ne kuulevat herkästi kaiken", nainen sanoi ja tönäisi kiväärin piipulla naksuttelijan raatoa, "Olet ensimmäinen elossa oleva jonka olen nähnyt viikkokausiin."

Se ei ollut yllätys. Monien voimat loppuivat ruoan ja veden puutteen vuoksi, jotkut menettivät järkensä nähdessään kadotuksen ympärillään. Joel nosti aseensa maasta ja pyöritteli sitä käsissään. Hän uskoi naisen vaarattomuuteen, muttei laskenut muuriaan kokonaan alas. Naksuttelijoita vastaan piti ehkä taistella, mutta ihminen oli se, mitä piti pelätä.

"Nimi on muuten Lucy", nainen esitteli itsensä, "Sitä ei tule ensimmäisenä ajatelleeksi omaa nimeään kun vastassa on naksuttelija. Tai ihminen."

Sanoessaan "tai ihminen" Lucy loi pitkään katseen Joeliin ja mies huomasi miten tämä puristi kivääriä rystyset valkeina.

"En näe mitään syytä pamauttaa sinusta sisuksia pellolle", Joel vastasi kuivasti ja laski itseään osoittavaa kiväärin piippua, "Et yrittänyt tappaa minua vaikka olisit voinut, ihmissyöntiä en ainakaan vielä harrasta ja sinäkään et näytä siltä että piilottelisit lihatehdasta metsän kätköissä."
Lucy loi pienen hymyntapaisen ja viittasi metsään.

"Saat tulla todistamaan viimeisen väittämäsi todeksi omin silmin. Asun ystäväni kanssa yhdessä vanhassa rotiskossa metsässä. Ei mikään arkkitehtuurin riemuvoitto, mutta päätä suojaa katto ja ystäväni osaa varoittaa naksuttelijoista ajoissa."

Lucy lähti nousemaan mäkeä ylös ja Joel jäi hetkeksi aloilleen. Hän katsoi naksuttelijan raatoa, suuntaan mistä oli tullut ja vesipulloa, joka oli miltei johtanut hänet kuolemaan. Naksuttelijan raato alkoi jo haista. Joel seurasi Lucya rinteeseen.

"Et sanonut nimeäsi", Lucy sanoi, "Murteestasi päätellen olet jostain päin Texasia. Et ihan lähellä kotia."
"Kaikki kaatui hetkessä", Joel mutisi , "Olen Joel."

"Joel..." Lucy maisteli nimeä suussaan kuin se olisi ollut kovinkin eksoottinen, "Meitä oli suurempi joukko ennen kuin naksuttelijat pääsivät yllättämään meidät metsästysreissulla. Ei ketään Joel nimistä, kylläkään, mutta toinen Lucy siinä joukossa oli."

Lucy ei sulkenut suutaan koko matkan aikana. Hän puhui edesmenneestä perheestään, kodistaan, poikaystävästään ja ulkoilmakonserteista, joita kaipasi eniten. Hän mainitsi soittaneensa viulua mutta kyllästyneensä siihen, tavanneensa poikaystävänsä huoltoasemalla ja oppineensa aseen käytön isältään. Joel kuunteli vain puolella korvalla ja vastasi epämääräisesti mutisten jos Lucy sattuikin kysymään jotain. Nainen oli sen verran puhelias, ettei välittänyt takertua epämääräisiin vastauksiin, vaan jatkoi omia tarinoitaan. Metsässä Joel tunsi olonsa hieman rauhallisemmaksi. Sateen kastamat puut tuoksuivat pihkalta ja puolukanvarpuja kasvavassa maassa vipelsi silloin tällöin muutama hiiri. Joelista tuntui kuin he olisivat sukeltaneet toiseen maailmaan, niin rauhallinen metsä oli. Ei kuulunut inhottavaa naksutusta, muttei heitä ympäröinyt tunkkainen hiljaisuuskaan. Jopa sylinterin ääni tuntui rauhoittuvan ja vaimenevan Joelin pään sisällä ja hänen jännittyneet hartiansa laskivat.

"...ja sen jälkeen olin varma etten näe valoa enää koskaan!"

Joel havahtui Lucyn naurahdukseen ja näkyyn, joka häämötti heidän edessään. Kirjaimellisesti keskellä metsää oli ränsistynyt mökki, ei tosiaankaan mikään arkkitehtuurin riemuvoitto, kuten Lucy oli aiemmin ilmaissut. Mökin seinät olivat kai ennen olleet kirkkaan punaiset, mutta nyt niiden maali oli lohkeillut melkein kokonaan irti ja punaisesta oli tullut lähes harmaata. Katto oli notkolla kuin juhtahevosen selkä ja ikkunat oli laudattu kiinni, talon etualalle jäi vanha kivikaivo.

"Ei ehkä näytä hyvältä", Lucy naurahti, "mutta katto kestää rankkasadettakin aika hyvin. Tule, ystäväni on sisällä."

Ovi oli kiinni ruosteisella munalukolla, mikä tavallaan huvitti Joelia. Lucy selvästi uskoi sen pitävyyteen, sillä hän oli asettanut lukkoon koodin, jolla ovi aukesi. Sisällä haisi ummehtuneelle ja siellä oli hämärää, valo pysähtyi laudattuihin ikkunoihin. Ruosteisessa naulakossa riippui paksumpi turkistakki, joka kunnostaan päätellen kuului Lucylle. Lyhyen käytävän päässä oli pieni kylpyhuone, jonka ovi oli jätetty selälleen, raosta Joel näki hämmästykseen melkein täysin valkoisiksi puunatut kaakelit. Oikealla puolella oli portaikko, jonka lipastot ja hyllyt olivat muuranneet umpeen.

"Liikaa aikaa", Lucy hymyili huomatessaan Joelin hillityn hämmästyksen, "Yläkerrassa olisi kai makuuhuone, mutta näet varmaan ettei sinne ole asiaa."

Lucy heitti huolettomasti takkinsa turkistakin seuraksi ja jätti aseensa nojaamaan seinää vasten. Joel ei luopunut omista tarvikkeistaan.

"Hei Eli!" Lucy kutsui ja käveli Joelin ohitse talon vasempaan siipeen, "Tule tervehtimään uutta tuttavuutta."
Joel kuuli miten jokin kilisi olohuoneessa. Sitä seurasi vinkuva haukotus ja hetken päästä Lucyn jalkoihin tassutteli valtava saksanpaimenkoira. Sen suuri häntä heilui tarmokkaasti Lucyn kumartuessa rapsuttamaan pystyjen korvien välistä.

"Vanha, mutta älykäs poika", Lucy hymyili kun koira siirtyi nuuhkimaan Joelin kättä, "Oliko teillä kotona koskaan koiraa?"

"Ei", Joel vastasi ja rapsutti Eliä leuan alta, säyseästi koira sulki silmänsä ja sen häntä viuhtoi ilman halki, "Tämäkö se sinun ystäväsi on?"

"Ei ole muita", Lucy vastasi ja oikaisi itsensä, "Haluaisin sanoa että kaipaan juttuseuraa, mutta olen huomannut Elin riittävän varsin hyvin. Se ilmaisee ymmäryksensä paremmin kuin ne joille on puhelahjoja siunattu."

Joel söi sinä iltana paremmin kuin pitkään aikaan. Lucy tarjosi paistettua kyyhkyä ja säilykevihanneksia, sekä puhdasta vettä, joka maistui kaikkea ruokaa paremmalta. Eli sai kaluttavakseen luut, joita se rouskutti omassa nurkassaan vielä pitkään senkin jälkeen, kun Lucy ja Joel olivat syöneet.

"Et siis muista minne olet matkalla", Lucy kertasi sitä vähää minkä Joel oli kertonut, "Sääli, olisit saanut minusta ja Elistä matkaseuraa."

"Onko sinulla varaa jättää tätä paikkaa?" Joel kysyi kulmaansa kohottaen, "Tiedätkö edes mitä metsän toisella puolella on?"

"Voin olla nuori, mutta ihan tyhmä en ole", Lucy vastasi hymyillen, "Hiukan kauempana täältä on vesivoimala. Sen sisällä asui kerran melkein pienen kaupungin kokoinen ryhmä ihmisiä. Naisia, miehiä, lapsia. Kävimme siellä kerran joukolla. Minä ja Eli, toinen Lucy, Jake, Randolph ja Catherine. Löysimme tyhjiä vuoteita, seinien täydeltä värikkäitä piirroksia, avaamattomia säilykkeitä, kirjoja ja vaatteita, kirjeitä. Se oli omanlaisensa helvetti, Joel."

Eli asettui Lucyn jalkoihin ja laski päänsä tämän syliin. Lucy rapsutti saksanpaimenkoiraa otsasta. Joel halusi yhtäkkiä syyttää naista, sanoa ettei tämä ollut käynyt lähelläkään helvettiä. Mutta Lucyn uteliaisuuden jo varsin hyvin tuntien, tämä olisi vain alkanut kysellä kysymyksiä, joihin Joel ei halunnut vastata. Nyt kun sylinterin ääni oli ensimmäistä kertaa vaiennut, Joel halusi pitää sen poissa. He istuivat pitkään hiljaa, kunnes Lucy lopulti nukahti kissamaiselle kerälle Joelin viereen. Hiljainen tuhina, sitten pehmeä kuorsaus täyttivät huoneen ja Joel jäi yksin valveille, vailla pienintäkään väsymyksen tuntoa. Hän vilkaisi Eliä, jonka silmät olivat puoliksi kiinni, pää etujalkojen päällä. Koira oli melkolailla omistajansa näköinen, Joel ajatteli ja hymyili. Hän nousi sohvalta ja venytteli puutuneita, särkeviä jäseniään. Eli ei reagoinut. Sylinterin ääni alkoi hiljaisena takaraivossa, mutta Joel pudisti sille päätään ja kävi vessaa kohti.

Tarkasti puunattu huone tuntui valoisammalta kuin muu talo yhteensä ja Joel saattoi hämäränä nähdä oman kuvajaisensa kaakeleista. Hänen jalkoihinsa osui jotain. Vanha paperivihko oli kellastunut ja vettynyt, mutta ryppyisiltä sivuilta erottui lukukelpoista tekstiä. Joel kohotti kulmiaan ja katsoi ovenraosta olohuonetta kohti. Hän painoi yhden aukeaman auki ja kuljetti silmiään hoippuvan tekstin ylitse.

Pelottaa ihan vitusti. Rando ja Cat ovat olleet poissa ainakin tunnin, vaikka heidän piti viipyä vain kymmenen minuuttia. Toisen Lucyn itku tekee minut hulluksi, eikä Jake sano mitään. Vittu jos ne munapäät ovat kuolleet, vannon että tapan jokaikisen saatanan naksuttelijan. 

Seurasi muutama sivu tyhjää, ennen kuin teksti jatkui.

Ne helvetin vatipäät olivat pysähtyneet kuksimaan pusikossa! Räjähdin niin pahasti että Elikin alkoi haukkua säikähtäneenä. Kiva että rakkaus kukoistaa tässä Jumalan hylkäämässä maailmassa mutta ihan oikeasti. Toivotaan ettei huominen metsästys mene perseelleen sydänkäpyjen takia. 

Joel naurahti hiljaa ja käänteli sivuja eteenpäin. Monen tyhjän sivun jälkeen vastaan tuli ensin kokonaan mustaksi väritetty sivu, ja sen toisella puolella luki vääristynein, isoin kirjaimin yksi sana.

KUOLLUT.

Joel tuijotti sanaa hetken ja käänsi sitten sivuja vastakkaiseen suuntaan. Alkupään sivut olivat täynnä piirroksia, jotkin niistä niin säädyttömiä että niiden päälle oli joku toinen sotkenut. Kuvia ympäröivät sanat ja lauseet, lainaukset tunnetuilta henkilöiltä ja laulujen sanat. Joel pudisti päätään ja laski vihon paikalla, josta oli sen nostanut.

***

Aamulla sekä Eli että Lucy olivat kadonneet. Joel heräsi reppunsa tyynynään ja takki peittonaan sohvan vierestä, kun kuuli sateen takovan vanhaa kattoa. Tuuli natisutti rakenteita ja Joel nousi istumaan.

"Lucy!" Joel kutsui naista ja hapuili asetta käteensä.

"Lucy!"

Ei askelia, ei vastausta, ei Elin kaulapannan kilinää. Joel nousi seisomaan ja ärähti selän pistäessä vastaan. Yöllä oli ollut yllättävän kylmä siihen nähden että elettiin keskikesää. Joel avasi ulko-oven ja painoi munalukon kiinni ennen lähtöään. Tuuli ulvoi ja valitti minkä ehti, se repi puista havuja ja lehtiä ja pakotti sateen lähes täydelliseen vaakatasoon. Kasvoja ruoskivalta sateelta oli vaikea nähdä eteensä ja muutaman askeleen jälkeen Joel sai sylkeä sadevettä suustaan.

"Lucy!" Joel karjui tuulta vastaan yrittäessään nähdä eteensä.

Edes hänen kaikunsa ei vastannut vahvana, tuuli nielaisi sen ja kiitti vimmatulla ulvonnalla. Joel kiroili rumasti painellessaan sateen pehmittämiä mättäitä eteenpäin, huutaen vuorotellen Lucya ja Eliä. Sade paiskautui naamaan kuin myrskyisän meren hyökyaalto, liimaten Joelin vaatteet ihoon kiinni. Kaikki tuntui näyttävän samalta, minne katseen ikinä laskikin ja Joel tiesi kulkevansa umpimähkään johonkin suuntaan, toivoen tai toivomatta että tavoittaisi Lucyn ja Elin.

"Joel!"

Joel pysähtyi kuullessaan pelokkaan huudon. Sitä seurasi tuttu naksuttelijan rääkäisy ja aseen pamahdus. Eli haukkui ja murisi.

"Lucy!" Joel huusi keuhkojensa täydeltä ja juoksi suuntaan, josta uskoi äänien tulevan.

Äänet tuntuivat kiusallaan hajoavan metsän jokaiseen suuntaan, pyörittäen Joelia kuin karusellissa. Mies loikki mättäiden ylitse pitkin, korkein harppauksin ja sylinterin ääni alkoi voimistua takaraivon perällä, leviten kohti koko päätä. Mitä nopeammin, pidemmin ja korkeammin askelin hän juoksi, sitä selkeämmin hän ymmärsi olevansa myöhässä. Ase oli pamahtanut ainakin kahdesti tai kolmesti ja Eli haukkunut yhtäjaksoisesti useamman minuutin, kun Joel vihdoin näki edessään kamppailevien hahmojen häilyvät ääriviivat.

Lucy pyristeli raivokkaasti naksuttelijaa vastaan. Sientä kasvava ruumis oli painunut tiukasti kiinni naisen rintakehään ja Eli retutti muristen toista sienen peitossa olevaa jalkaa - turhaan. Naksuttelija ei tuntunut piittavan koirasta tuon taivaallista, vaan keskittyi painamaan verta ja mätää valuvaa suutaan kohti Lucyn likaantuneita kasvoja.

"Päästä - vittu - IRTI!" Lucy kiljui ja latasi polvensa kömpelösti naksuttelijan vatsaa kohti, mikä sai sen horjahtamaan, muttei tarpeeksi.

Joel latasi aseensa, varmisti ja ampui yhden hyvin tähdätyn laukauksen. Luoti upposi pään läpi ja naksuttelija horjahti niin, että Lucy pääsi sen alta ja tarttumaan omaan aseeseensa. Kun naksuttelija nousi, nainen otti vauhtia ja iski aseen piipun suoraan kaulan läpi. Hän viimeisteli työn potkaisemalla otusta tuntuvasti vatsaan.

"Hitto..." nainen huohotti ja kääntyi Joelin puoleen, "Kiitos."

"Tasoissa ollaan", Joel vastasi, "Miksi hitossa sinä hävisit noin vain?"

"Elillä on tarpeet" Lucy sanoi ja pyyhki märkiä hiuksia kasvoiltaan, "Se on koira, jos et muista."

"Olisit voinut sanoa", Joel murahti, "Minulla on ollut miellyttävämpiäkin aamulenkkejä."

"Kuin myös", Lucy vastasi irvistäen, "Kuule, sinun pitää lähteä."

Lucy oli äkkiä painanut päänsä alas ja tämän silmissä oli vaivautunut katse. Vasta silloin Joel huomasi, ettei Eli ollut tullut tämän lähelle. Saksanpaimenkoira seisoi kauempana ja tuijotti heitä epäluuloisesti kuin olisi jo vuosia kulkenut ihmisiä näkemättä.

"Ymmärrän", Joel sanoi, "Sinua on purtu, eikö?"

Lucy kohotti nopeasti kasvojaan ja Joel näki tämän silmät täynnä kyyneliä ja viivaksi nipistetyn suun. Nainen oli vihainen ja Joel odotti jo saavansa nyrkistä, mutta Lucy laskikin takkiaan ja kääntyi selkä Joeliin päin. Syvät hampaan jäljet pulppusivat vielä verta ja punainen oli värjännyt Lucyn paidan selkämyksen.

"Eli huomasi sen heti kun pääsin jaloilleni naksuttelijan alta", Lucy sanoi surullisesti hymyillen ja katsoi murisevaa koiraansa, "Minä opetin sen tunnistamaan ja varoittamaan tartunnan saaneista. Ironista, eikö?"

Joel ei vastannut. He seisoivat kuuntelemassa tuulen ulvontaa, sadetta ja Elin aina silloin tällöin taukoavaa murinaa. Joelin yllätykseksi sylinterin ääni oli kaikonnut.

"Rando, Cat, toinen Lucy ja Jake..." Lucy sanoi jonkin ajan päästä, "Kun kävimme metsästämässä, kun naksuttelijat yllättivät meidät... muistan miten meitä kaikkia pelotti ihan helvetisti. Jake, joka oli aina lukenut seikkailukirjoja, hän... Rando kysyi häneltä oliko siinä tilanteessa tarpeeksi seikkailua. Ja me nauroimme, paitsi Cat, joka voimakkaan kristillisen kasvatuksen saaneeksi kiroili yllättävän hyvin. En ollut silloin vielä oppinut kantamaan asetta täysin oikein, horjuin ja ammuin kohteen ohi varmaan viidesti, kädet tärisivät. Ääni oli varmaan pahin, useampi ase ja kaikkien äänet kaikuivat metsässä ja sekoittuivat naksuttelijoiden ääniin. Korvia särki ja niissä soi vielä kauan sen jälkeen kun kaikki oli ohi. Toinen Lucy alkoi heti itkeä hysteerisesti, Jake ei halunnut katsoa ketään. Randon ja Catin katseista tiesin heti että..."

Lucy piti tauon. Joel katsoi poispäin.

 "He kaikki pyysivät melkein kuorossa minua tekemään sen. Minun piti laittaa heidät riviin ja lopettaa kuin jotkut saatanan elukat. Tai ei, ei elukat, vaan mielisairaat murhaajat. Rando hymyili typerästi ja minä käskin toista Lucya pitämään turpansa kiinni ja lopettamaan itkemisen. Cat rukoili ja Jake, se hiton tollo...  he pyysivät että minä jakaisin oikeutta. Mitä vitun oikeutta, Joel? Mitä vitun oikeutta on tappaa omat ystävänsä?"

Lucyn hartiat tärisivät ja Joel näki kyyneleiden valuvan sadeveden sekaan. Nainen nyökytteli omille sanoilleen ja katsoi sitten hymyillen Joelia.

"Sen jälkeen kun olin... sen jälkeen minä vannoin tappavani jokaikisen naksuttelijan ja jättäväni niiden purtavaksi kaiken, mitä ne kiinni saavat", Lucy jatkoi hetken päästä, "En halunnut ottaa sitä riskiä että pelastaisin jonkun, näkisin pureman ja joutuisin antamaan armoa."

"Pelastit minut", Joel sanoi, hän oli melkein unohtanut miten tuuli ja sade riehuivat heidän ympärillään.

"Niin, pelastin sinut", Lucy vastasi ja nyökkäsi, "Älä kysy miksi, koska en tosiaankaan tiedä. Kiroilin tuntuvasti kun olin ampunut sen naksuttelijan paskaksi."

Joel ei vastannut.

"Mutta nyt sinun pitää mennä", Lucy jatkoi ja katsoi Joelia synkästi kulmiensa alta, "Mihin suuntaan menetkin, pääset täältä nopeasti ja helposti pois."

"Mitä sinä aiot tehdä?" Joel kysyi tahtomattaankin, "Entä Eli?"

"Minä tiedän mitä teen", Lucy sanoi ylpeästi, mutta Joel näki pelon tämän silmissä, "Hyvästi, Joel."

Joel katsoi naista ja koiraa kauan, epäröiden vielä hetken, ennen kuin käveli heidän ohitseen. Tuuli ja sade ottivat hänet huomaansa kuin lapsen, joka piti tuudittaa pois kaikesta entisestä. Joel käveli ja käveli, yhä vain kauemmas ja taakseen katsomatta. Hän ei kuullut asetta, ei pian enää Elin matalaa murinaa, eikä Lucyn ääntä. Ei naksuttelijoita, eikä sylinterin ääntä.

Ja hän tiesi olevansa matkalla Bostoniin.