Novelli: Onneni eilinen

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin ihmisiin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa. 

***

”Pitää mennä.”

Työnnät puhelimen taskuusi ja nouset sohvalta. Et sano mitään sen erityisempää kuin yleensäkään, mutta tällä kertaa et luo minuun edes katsetta. Vedät saappaat jalkaasi eteisessä, lasket kahvikuppisi peilipöydälle ja painat lakin päähäsi. Takki kohoaa majesteetillisesti lihaksikkaitten käsivarsiesi peitoksi ja verhoaa pian myös hartiasi. Luot silmäyksen peiliin ja näen miten kulmasi laskostuvat ryppyyn muutaman harkitun sekunnin ajaksi. Käännyt katsomaan minua.

”Pitää mennä”, toistat arkiseen sävyyn, aivan kuin et olisi lähdössä lähikauppaa pidemmälle, ”Pidä itsestäsi huolta, tulen pian takaisin.”

Äänenpainosi saa minut pelosta sekaisin. Kuin aseen pauhua hätkähtänyt lintu, minä nousen sohvalta ja juoksen avojaloin kerrostaloasuntomme lattian ylitse. Matka luoksesi tuntuu pieneltä ikuisuudelta, ja kun viimein tavoitan sinut, takerrun sinuun kaikin voimin ja vedän keuhkoni täyteen tuoksuasi. Minä pelkään, minä vapisen ja tunnen itseni mitättömän pieneksi sotilaallisen arvokkuutesi rinnalla, aivan kuin hyökyaalloissa taisteleva kaarnalaiva.

Irtaudun sinusta vain sen verran, että kykenen näkemään kasvosi kunnolla. Sinun hellät, rakastavat kasvosi, jotka eivät ole kovettuneet edes sotilaallisen painolastin alla. Sormeni pyyhkäisevät karkeaa, lyhyttä partaasi, nousevat poskellesi ja lepäävät siinä. Sinä tartut käteeni, vedät minut selästä aivan liki itseäsi ja suutelet minua. Kuin tulessa ahnehdin huuliasi ja puristan takkisi metsänsävyisiä liepeitä, haluttomana päästämään sinua pois.

”Sinulla ei ole oikeutta jättää minua”, kuiskaan epätoivon sävyttämän käskyn huulillesi, ”Minä odotan.”

Luot minuun pitkän silmäyksen, sellaisen joka minuutin sisällä lävistäisi maailman vanhimman vuoren. Lasket poskellasi lepäävän käteni alas ja aika seisoo ympärillemme käsikirjoitetun lyhyen hetken. Heität repun olallesi, katsot minua vielä kerran ja sitten ovi käy. Rappukäytävä kajahtelee, ihmiset juoksevat ja huutavat toisilleen. Meidän pieni maailmamme on oven toisella puolella, maailma jonka olemme sisustaneet yhteisillä käsillä ja yhteisellä mielellä. Käkikello oli tuliaisesi Hollannista. Minä toin öljyvärimaalauksen Berliinistä sinulle syntymäpäivälahjaksi. Suurin osa huonekaluista ja vitriinikaappiin aseteltu astiasto ovat häälahjojamme.

Ja sinä olet lähdössä. Olkasi ylitse luot minulle pitkän hymyn. Sitten katseesi laskee lattiaan ja kulmiesi väliin syntyy syviä uurteita. Viisi sekuntia myöhemmin ovi kolahtaa jäljessäsi kiinni ja askeleesi jylisevät portaita vasten. Minä seison tyhjyydessä. Jäähtyneen kahvisi tuoksu tavoittaa vielä hajuaistini, mutta pyyhkiytyy nopeasti pois. Ruosteen ja sinertävän savun väreissä palava keskikesän taivas tuhrii asuntomme puhtauden. Se leikittelee ylläni olevan pellavamekon helmoilla ja värjää vaaleat hiukseni aivan toisenlaisella värillä.

Ensimmäistä kertaa aurinko ei tunnu lämpimältä ystävältä, vaan sokaisevalta viholliselta, joka tahtomattani etsii minut pimeistä nurkista, joissa viihtyisin.

Suljetun ikkunan takaa näen loittonevan selkäsi, joka pian sekoittuu kaiken kaaoksen ja epäjärjestyksen keskelle, monien samanlaisten takkien sekaan.

Sinä päivänä alkoi minun pitkä odotukseni.

***

Sain ensimmäisen kirjeeni sinulta kuukauden päästä. Myönsit olevasi peloissasi, kerroit että jotkut tovereistasi olivat kirjaimellisesti laskeneet allensa pelosta. Kerroit, että kokeneimmatkin sotilaat olivat säikähtäneet näkyä, miten massiiviset savupilarit kohosivat taivaan verenpunaista kangasta vasten kuin muinaisten tarujen pedot. Sanoit, ettet ollut eläissäsi nähnyt mitään niin kamalaa, etkä tahtonut soittaa, koska et halunnut minun kuulevan miltä Helvetti kuulostaa.

Minä poltin kirjeen.

***

Toinen kirjeesi saapui kaksi ja puoli kuukautta ensimmäisen jälkeen. Olit murtanut kätesi hyökkäyksessä ja saanut useita haavoja. Haavasi olivat tulehtuneita ja kipeitä, muttet jättänyt yhtään taistelua välistä edes murtuneen kätesi kanssa.

”Sellainen typerys sinä olet aina ollut”, mumisin kirjettä lukiessani, ”Jääräpäinen houkka.”

Minä säästin kirjeen.

***

Lentokoneet pommittivat kotimme viikkoa myöhemmin. Olin palaamassa puistosta, kun kuulin niitten jylinän lähestyvän. Kuulosti siltä, kuin satapäinen, muriseva verikoiralauma olisi päästetty irti samanaikaisesti. Suunnitellussa järjestyksessä kuin lintuaura ne lensivät ihmisten ylitse ja pudottivat sitten tappavat jätöksensä kotiemme niskaan. Ääntä ei voi kuvailla, se sai polveni notkahtamaan ja kauppatavarat leviämään pitkin katuja. Yksinäinen, vierivä omena seisahtui kadulla makaavan pikkupojan viereen.

Hän oli kuollut.

***

En saanut sinulta enää lainkaan kirjeitä. Minut evakuoitiin muitten naisten ja heidän lastensa kanssa Norjaan maaseudulle. Ehkä olit kuullut siitä, ehkä olit kuollut. Matkustuksesta ja vieraasta kielestä väsyneenä ja ärtyneenä en suonut sinulle ajatustakaan. Pysyit poissa mielestäni useita viikkoja, kuukausia. Olosuhteet pakottivat keskittymään muihin asioihin, kuten uuden kielen opiskeluun ja maaseudun tavallisiin töihin.

Siellä peräkorvessa, sysimetsän syvimmässä kolkassa eivät toimineet edes matkapuhelimet, joita nuorimmat vaimot ja tyttöystävät yrittivät kilvan käyttää saadakseen yhteyden sankareihinsa. Minä puhisin, tuhahtelin ärtyneenä ja pudistelin päätäni.

Ja kannoin hevosille heinää.

***

Puoli vuotta lähtösi jälkeen aloin yhtäkkiä silmittömästi kaivata sinua. Muut naiset, jopa lapset lohduttivat minua ja sanoivat ikävän menevän ohitse. Ei se mennyt. Minä kannoin heinää kyyneleet silmissä, sain itkukohtauksia kesken lannan luonnin ja murruin polvilleni peseytyessäni. Öisin makasin patjallani sikiöasennossa ja yritin raivokkaasti muistaa tuoksusi.

En saanut sitä päähäni.

En saanut sinulta kirjeen kirjettä.

Kahdessa viikossa ikäväni kääntyi suunnattomaksi vihaksi. Minusta tuntui, etten ollut koskaan tuntenut ketään muuta kohtaan niin silmitöntä raivoa ja ärtymystä. Kun nimesi edes kosketti mieltäni, halusin repiä hiukset päästäni ja kiljua. Joskus iltaisin keräsin järven rannalta pikkukiviä jotka sitten laiturinnokasta viskasin järven jäälle raivosta kiljuen.

En haluaisi nähdä sinua enää ikinä!

***

Talvi oli pimeä. Se kului hitaasti ja lohduttoman kylmänä. Sota alkoi näännyttää eläimiä talven tappaessa ruokavarastot. Lapset menivät meidän edellemme kaikessa, vaatetuksesta lämpimän veden käyttöön. Pesin itseni usein hangessa, sairastuin keuhkokuumeeseen ja unohdin hetkeksi aivan kaiken koetun. Lääkäri käski syödä enemmän huomatessaan painoni jyrkän laskun. Hän kyseli henkisiä syitä, mihin muut eivät osanneet sanoa mitään. Niin vähän minä olin sinusta puhunut.

Senkin kurja rotta, oksettavan itsekeskeinen saasta! Tämä kaikki oli sinun syytäsi!

Terveydentilani parani viikossa. Samalla hetkellä puut alkoivat pudottaa lunta oksiltaan ja elämä niitten ikiaikaisissa suonissa alkoi heräillä.

***

Ensimmäinen vuosi oli pahin. Aina ajoittain kaipasin sinua järjettömästi, sitten kirosin ja inhosin. En osannut tasapainottaa tuntemuksiani sinua kohtaan, vaan kaikki suli yhdeksi epäselväksi sivuksi jota ei voinut lukea.

Ihminen on kuitenkin nisäkäs, joka lopulta sopeutuu kaikkeen. Toisen vuoden alkaessa keskikesällä en ollut edelleenkään kuullut sinusta. Minä näin miten nuoremmat ja vanhemmat vaimot lapsineen murtuivat kuullessaan sankariensa kuolemasta. Miten he ilahtuivat saadessaan kirjeitä tai parhaimmassa tapauksessa soittoja. Jotkut naisista leikkasivat hiuksistaan suortuvan ja lähettivät sen paluupostissa, sydän riemusta pamppaillen.

Minä en kuullut sinusta mitään.

Siksi jokainen onnen ja surun tunne jonka näin, jossa olin mukana, oli minunkin omani. Tiedottomuuden yrittäessä saada minusta yliotetta pudistin sille hiljaa päätäni. Se valtasi minut ja oli läsnä jokaisessa naiselle suomassani halauksessa, mutta ei pitänyt minua liian tiukassa otteessa. Minä yksinkertaisesti hyväksyin tiedottomuuden ja ennen niin kuristavalta tuntuvan ikäväni sinua kohtaan.

Se oli minulle suuri askel ja olin ylpeä sen ottamisesta.

***

Kahden vuoden ja yhden kuukauden kuluttua, heinäkuun lopussa meidän kotiutettiin. Hyvästit Norjalle olivat pitkät ja haikeat, melkeinpä vaikeammat kuin sinulle suomani. Halasin pitkään lääkäriä joka oli hoitanut paitsi minua keuhkokuumeen aikana, myös muita suomalaisia sisariani ja lapsia. Halasin maatalon emäntää ja kiitin häntä kehnolla norjankielentaidollani. Hyvästelin jokaisen hevosen, lampaan ja porsaan erikseen, suukotin kaksiviikkoisen karitsan karheaa otsaa.

Enkä siltikään ollut valmis lähtemään.

Suomi oli kaukaiselta tuntuva uni, johon varmasti kukaan meistä ei ollut täysin valmis palaamaan. Halusimmeko nähdä veren tuhrimat kadut, raunioina olevat talot ja synkän tunnelman? Olimmeko valmiita palaamaan paikkaan joka lähtömme hetkellä oli ollut elävä painajainen? Lievitimme pelkoamme puhumalla Norjasta koko matkan ajan.

Ja matkan aikana matkapuhelimeni kenttäpalkit nousivat täysiin mittoihinsa.

***
Vastassa oleva näky näytti pitkää nenää meille kaikille. Helsingin rautatieasema ei ollut täynnä vain likaisissa työhaalareissa hääriviä rakennusmiehiä.
Se oli täynnä värejä.

Ensin tunsimme olomme hyvin orvoiksi ja litistyimme aivan kiinni toistemme kylkiin. Useampaan otteeseen paikatut vaatteemme erottuivat aivan liian terävinä kaiken väriloiston seasta ja tunsimme syvää häpeää. Joku meistä ehti hätäisesti pohtia ja ehdottaa Norjaan palaamista. Meitä pelotti kun laskeuduimme tiiviissä muodostelmassa junan kyydistä laiturille. Emme uskaltaneet katsoa ihmisiä.

Sitten ensimmäinen meistä kuuli nimeään huudettavan kaukaa. Se oli hänen setänsä, joka vastapestynä ja puhdas sotilasunivormu yllään otti hänet lempeään syleilyyn. Pian jo toinen kuuli isänsä äänen ja väkijoukkomme alkoi unohtaa ulkomuotonsa erilaisuuden. Lapset itkivät ja nauroivat yhtä aikaa, nuoret miehet tarrasivat kaunottariaan takamuksista ja kuiskivat pikkutuhmia näitten korvaan.

Asema täyttyi ilosta.

Kun seurassani oleva, keski-ikään ehtinyt nainen huomasi oman miehensä, hän ei sännännyt tämän luokse päätä pahkaa. Hän jysäytti laukkunsa maahan, näytti miehelleen kieltä ja halasi minua sitten sellaisella voimalla, että nousin muutaman senttimetrin ilmaan.

Koruttomasti ja arvokkaana hän sitten tarttui laukkuunsa ja asteli sen kanssa miehensä luokse, vain antaakseen tälle tuntuvan litsarin.

Mies hymyili.

***

Kanavarannan ja Laivastokadun risteytymässä seisahduin hetkeksi. Siellä, missä talomme oli pommitettu melkein kaksi vuotta sitten, oli nyt rakennustelineitä, valkoista pressua, maalareita ja rakennustyömiehiä. Jalkani olivat vain tuoneet minut tänne, vaikka järki kehotti menemään vanhempien luokse. Sydän sanoi, että olin kotona. Järki sanoi että olen kaukana kodista.

Siinä maalin tuoksussa ja merituulessa muistin kuitenkin sinut. Ajatus sinusta oli alun perinkin pysäyttänyt jalkani. Se oli meidän kotimme. Meidän pikku soppemme. Jonka yhteiset kätemme ja yhteinen mielemme oli sisustanut.

Tuuli tönäisi minua ensin muutaman hätäisen ja kompuroivan askeleen eteenpäin.
Sitten minä juoksin. Kuin peläten talon katoamista minä juoksin taka-ajetun lailla, junassa solmimani palmikko keinahdellen. Asfaltti poltti kuluneitten kengänpohjien läpi ja mereltä vyöryvä kosteus nostatti muutaman helmeilevän hikikarpalon ohimolleni.

Minä olin kotona. Minä olin kotona! Puhkesin kesken juoksuani nauruun ja kyyneleet tulivat vuolaana ryöppynä, kunnes ovella törmäsin yhteen maalareista. Hän oli päivettynyt ja lihaksikas, erilainen kuin telineillä keikkuvat kollegansa, ja hänen silmiänsä varjosti harmaan lakin lippa. Kulmikasta leukaa ja leukaperiä pitkin kulki siistitty, tumma parta ja toisessa poskessa oli valkea maalitahra.

Jokin käski kiinnittämään häneen huomiota ja silloin nimettömästäni kertakaan kahtena vuonna poistunut sormus tuntui äärimmäisen raskaalta.

”Minä asun täällä”, sopersin nolona vaikka olisin voinut pyytää anteeksi, painoin kainosti katseeni katuun.

”Kyllähän minä sen tiedän.”

Hänen äänensä oli maailman tutuin ja vierain samanaikaisesti. Hänen kosketuksensa kuvotti ja kiihotti minua samalla hetkellä. Ja kun nostin katseeni kadusta ja näin hänen silmänsä, minä vajosin polvilleni ja purskahdin vaikertavaan itkuun.

Se olit sinä.

”Minä odotin!” kivahdin kiukuissani ja huitaisin kädelläni jalkaasi kohti, ”Minä odotin sinua!”

Laskeuduit toisen polvesi varaan eteeni, pakotit ranteistani tarttumalla käteni syrjään silmieni edestä. Ilmeesi oli vakava, kun kohotit katsettani leuasta. Tuijotit minua kuin olisit arvioinut kissanpennun elinvoimia ja halua jatkaa elämässä eteenpäin. Vakavana, mitäänsanomattomana.

”Ei näy odotusta”, sanoit hetken päästä ja laskit otteesi leuastani, ”Ei edes kipinää odotuksesta.”

Ilmeesi ei ollut enää vakava. Pieni, muille näkymätön hymynkare toisessa suupielessäsi paljasti kaiken. Se oli meidän yhteisen mielemme luoma, pieni merkki. Merituuli heitti minut syliisi ja veti kätesi ympärilleni. Suudelma oli pitkä, levoton ja kuuma, kiihkeä ja polttava. Me itkimme, nauroimme, sanoimme toisiamme typeryksiksi ja suutelimme uudestaan.

Samalla viikolla lähetin postikortin norjalaisen maatalon väelle. Valokuvasi toiselle puolelle olin kirjoittanut (edelleenkin kehnolla norjankielentaidollani) norjaksi:

”Häntä minä vihaan ja rakastan.”