Moikka! Oon ollut vähän pidemmällä tauolla, syystä ettei kirjoittaminen luistanut jossain vaiheessa pidempään aikaan. Tässä ois nyt kuitenkin tarjota "uutta" materiaalia, novellia, jonka kirjoitin jo jonkin aikaa sitten.
Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa.
***
Ilmassa tuoksui savu, lika ja epätoivo. Päivä oli harmaa ja sateinen, eikä osuvampaa säätä olisi voinut kuvitella orjamarkkinoiden tunnelmaan. Häkkejä ja aitauksia reunustivat sotilaat ja kiduttajat, jotka tarvittaessa pitivät huolen siitä, ettei jonkun ylempiarvoisen loukkauksesta pääsisi vähällä. Mutta orjat olivat pahoja suustaan ja ovelia sitäkin enemmän. He oppivat tietämään toisistaan kaiken tarvittavan yhdessä yössä ja liittoutuivat yön pimeimpinä tunteina kuin vartijoitakin alkoi laiskottaa. Montaa nurkkaan ajettua hiirtä yhdisti viha yhtä valtavaa kissapetoa kohtaan, ja se teki heistä niin vahvoja, että orjakauppiaat pelokkaina pyrkivät erottamaan toisistaan kaikki ne orjat, jotka kauemmin olivat olleet samassa häkissä. Pieksämällä ja muuten kiduttamalla he pitivät huolen siitä, että viimeinenkin vihan kipinä himmenisi ja muuttuisi peloksi. Sillä orjalla ei saanut olla luonteessaan kuin nöyryyttä.
Orjamarkkinat pidettiin kerran kuukaudessa, kaukana suurista kuningaskunnista. Kerran oltiin nimittäin nähty, miten orjat nousivat kapinaan kesken markkinoitten, pakenivat ja polttivat silloisen Koillisen Valtakunnan. Se tunnettiin nykyään Varkaitten Valtakuntana, jonka ruosteen ja savun värisessä maastossa kulki vain vihaisia, kaunaa kantavia orjia, täynnä niin suurta vihaa että se olisi kaatanut jopa Valtakuntien ytimen, Neulan. Mutta orjat pysyivät Varkaitten Valtakunnassa, kieltäytyen koskemasta enää uudestaan siihen, mikä oli kerran heidät niin pahasti saastuttanut. Silti orjamarkkinoiden orjien kuultiin aina kuiskaavan tulevasta vapaustaistelusta ja muutamat heistä sylkivät kuoleman uhalla Ylimpien jalkoihin, vannoen julmaa, verenpunaista kostoa. Se saattoi olla orjan loppu, mutta miekan lyödessä ja veren vuotaessa oli pelko jo pesiytynyt.
Niiden orjamarkkinoiden aikaan oli lokakuu ja pehmentynyt maaperä imi ja tahrasi hevosten kavioita ja vuohiskarvoja. Ylimpien joukossa oli prinssejä, varakkaita parittajia ja varainhoitajia, sotaherroja ja vanhoja velhoja, joitten kasvoja varjostivat muhkeat huput. Osa heistä kulki jalan, mutta suurinta osaa kannettiin verhotuilla istuimilla tai he ratsastivat. Kauempana jyrisi ukkonen ja valtavien soihtujen ja lyhtyjen liekit lepattivat levottomina harmaassa säässä. Orjakauppiaat houkuttelivat Ylimpiä lähemmäs pehmeillä ja soinnikkailla äänillään, niillä äänenpainoilla joiden nuotteja he olivat jo lapsina oppineet lukemaan. Vanhoja, arpisia ja likaisia he ehkä olivat, epämuodostumineen kaikkineen, mutta Ylimmät tiesivät heidät ammattilaisiksi, joiden taitoja ei voinut rikkauksilla ostaa. Orjakauppias ei tehnyt työtä kellekään muulle kuin itselleen, ja saamallaan rahalla hän ei ostanut linnoja tai kalliita kankaita, ainoastaan lisää orjia.
Vuonon Valtakunnan hallitsija ja pelätty sotaherra Thor Karhukoura ratsasti sinä päivänä orjamarkkinoille. Hän saapui mustalla, lihaksikkaalla hevosellaan paikalle, kauan sen jälkeen kun muut Ylemmät olivat jo aloittaneet kaupanteon. Ukkonen rummutti taivaankantta Thorin saapuessa, mutta muut eivät katsoneet hänen suuntaansa, ainoastaan tuhahtelivat ja ottivat tiukemman otteen miekastaan. Ylimmät väheksyivät Vuonon Valtakunnan valtiasta, halveksivat hänen barbaarisia taistelumenetelmiään ja sylkivät tämän tahratulle ulkonäölle. He eivät voineet ymmärtää miten vain vaivoin kiiltävässä haarniskassa ja kornissa sudentaljassa ratsastava oli koskaan päätynyt Ylimpien joukkoon. Miehen leukaa pitkin kulki tumma, kesyttämätön parta ja lainehtivat, siipikoristeisen kypärän alta ryöppyävät hiukset hipoivat leveitä harteita. Hevonen, Valkyria, korskui kuin villieläin, se puhalsi punaisina hehkuvista sieraimistaan levottomasti ja kannatteli päätään yhtä kopeana kuin ratsastajansa. Orjakauppiaat siirtyivät syrjään, kun Thor miehineen ratsasti heidän ohitseen ja katseli häkkeihin ja aitauksiin. Hän vihasi orjia, orjakauppiaita ja orjamarkkinoita, kaikkea mikä liittyi orjiin. Tänään hän oli kuitenkin sillä tuulella, että tahtoi osansa tästä hengettömästä paraatista. Tänään Thor tahtoi tyydyttää pitkään riehuneet halunsa.
Revontulen Valtakunnasta matkannut orjakauppias kohotti kiinnostuneena päätään, kun Thor pysäytti ratsunsa hänen kohdalleen. Monta vierasta oli jo pysähtynyt hänen kattavan orjakokoelmansa luo, mutta yksikään ei ollut osoittanut suurempaa kiinnostusta. Orjakauppias hymyili tyytyväisenä kun Thor laskeutui alas hevosensa selästä ja käveli saappaat jymisten lähemmäs aitausta.
”Kuinka monta?” Thor kysyi.
”Viisikymmentäkaksi, arvon Ylimmäinen”, orjakauppias vastasi välittömästi, ”Kolmekymmentä naista ja kaksikymmentäkaksi miestä.”
Thor kulki aitauksen reunaa pitkin ja katseli orjia. He tuijottivat häntä takaisin, vihaisina, väsyneinä ja pelokkaina. Naiset muistuttivat entisiä sotureita, pelottomia ja kylmiä, jollaisia Thor oli joskus värvännyt armeijaansa. Miehistä suurin osa oli vielä poikia, sellaisia jotka eivät olleet koskaan edes nähneet paljaita rintoja, saati sitten naineet niin että olivat unohtaa oman nimensä. Aitaus haisi kostonhimolle ja katkeruudelle, ja haju kuvotti Thoria. Hän katsoi orjakauppiasta.
”Sinua ei onnista tällä joukolla”, hän sanoi ja sylkäisi aitauksen juureen, ”Te kuolette kaikki.”
Salama välähti ja silloin aitauksessa näkyivät silmät, jotka pysäyttivät Vuonon Valtakunnan valtiaan. Hän tuijotti pariin vaaleanharmaita silmiä, joitten omistaja oli nuori nainen. Muitten orjien tavoin hän oli likainen ja resuisissa vaatteissa, mutta kasvoja peittävän lian keskellä oli viiru, jonka alla hehkui vaalea iho. Olkapäillä roikkuvat hiukset olivat vehnänvaaleat ja tytön palelusta kertoivat paidan läpi kuultavat, pystyyn nousseet nännit. Thor katsoi tyttöä kauan. Hän tiesi orjakauppiaan jo huomanneen tuijotuksensa.
”Vanhako?” Thor madalsi ääntään tyttöä katsoessaan.
”Neljä sudenhuutoa”, orjakauppias vastasi pehmeällä äänellä, ”Hän on parhaimpiani, sopivasti lihaa luiden ympärillä ja neitsyys vielä tallella.”
”Paljonko?” Thor kysyi, hän ei tahtonut kadottaa katsekontaktiaan tytön kanssa.
”Neitsyet eivät ole kovin yleisiä, tiedättehän”, orjakauppias hymyili ja ojensi luisevaa kättään, ”Haluan kaiken sen mitä kannatte mukananne, oi Ylimmäinen.”
Thor napsautti sormiaan ja hänen sotilaittensa joukosta ratsasti nuorempi mies, jonka hevosen satulaan oli kiinnitetty pullisteleva nahkalaukku.
”Anna laukku hänelle, Ulf”, Thor sanoi ja irrotti katseensa tytöstä orjakauppiasta katsoessaan, ”Haen hänet itse.”
Orjakauppias kumarsi hymyillen ja otti nahkalaukun vastaan. Thor astui aitaukseen ja orjat perääntyivät yhtenä rykelmänä kauemmas, tyttö mukaan lukien. Heitä pelotti, mutta kukaan ei ehtinyt vastustella, kun Thor nappasi tyttöä tämän hennosta ranteesta ja kiskaisi mukanaan aitauksen toiselle puolelle. Hän kuuli, miten toiset orjat sylkivät hänen peräänsä, hän tunsi selkäänsä kiinni palavan katkeruuden ja inhon. Tyttö riiputti päätään, eikä katsonut Thoria enää.
”Ulf, anna tytölle Mikaelin hevonen.”
”Selvä, herra.”
Thor päästi irti tytön ranteesta ja seurasi katseellaan kun tämä katosi Ulfin perässä muitten sotilaitten joukkoon. Sitten hän nousi takaisin Valkyrian satulaan ja nyökkäsi orjakauppiaalle.
”Tiedän kuka olet ja muistan kasvosi”, Thor aloitti hampaita kiristellen pakollisen kaupankäynnin valan, ”Mutta sinä olet kauppias ja muistat kaikkien kohtaamiesi kasvot. Niin ollen, jos koskaan yritän anastaa takaisin maksamiani rikkauksia tai palauttaa sen mitä käsistäsi ostin, olen epäpyhän jumalasi silmäterä, enkä koskaan elä kuin ennen. Neulan ja Kahdeksan Valtakunnan nimeen.”
Orjakauppias hymyili ja paljasti harvan hammasrivinsä.
”Neulan ja Kahdeksan Valtakunnan nimeen, arvon Ylimmäinen.”
Muitten tavoin hän katsoi pitkään, miten Thor Karhunkoura ratsasti pois orjamarkkinoilta, ja vei mukanaan ukkosen ja syvimmän pimeyden. Sitten orjakauppias nauroi. Hän ei ollut koskaan nähnytkään myymäänsä tyttöä.
***
”Ostit sitten nuorimman mitä löytyy.”
Thorin kasvot pehmenivät leikkisään hymyyn Ulfin ratsastaessa hänen vierelleen.
”Miehellä on tarpeensa, veli-kulta”, hän hymyili ja katsoi taakseen, muutaman hevosen päässä ratsastavaan tyttöön, ”Tekisi sinullekin hyvää nähdä joskus muita naisia kuin tavallisia huoria. Yllättyisit erosta.”
”Minunko veljeni se on joka puhuu?” Ulf nauroi ja loi isoveljeensä pitkän katseen tummien kulmiensa alta, ”Vai mahdoinko juuri päätyä Kahdeksan Valtakunnan parhaimmalle parittajalle?”
He nauroivat äänekkäästi ja jatkoivat matkaa samaan tapaan, viimeaikaisista tapahtumista ja lapsuudestaan puhuen. Ainoastaan vanhempiensa nimiä he eivät milloinkaan maininneet, sillä Vuonon Valtakunnassa menneestä ei koskaan puhuttu nimellä, vaan ainoastaan viittauksin ja kielikuvin. Muissa Valtakunnissa se oli pelkoa ja totuuden kieltämistä, mutta Karhukouran veljekset eivät kuvitelletkaan heidän tietävän totuutta. Kun menneisyydelle antoi miekan, se teroitti sen. Ei nopeasti, vaan hitaasti ja päivien ajan, kunnes terä oli niin terävä, että yksi kevyt pisto riitti puhkaisemaan keuhkot tai työntymään kurkun läpi. Tosi soturin lailla menneisyys kuitenkin odotti ja kun aika oli täysi, se uuvutti saaliinsa kuten susi, näännyttävällä ajojahdilla ja nopeilla iskuilla ruumiin jokaiseen sopukkaan. Sitten se seurasi miten uhri kaatui ja rukoili armoa, jota ei voinut enää saada. Vuonon Valtakunnassa tiedettiin, että kaikista elävistä kuninkaista menneisyydellä oli eniten valtaa.
Illan suussa he saapuivat Pitkälle Sillalle, joka puolen välin jälkeen teki loivan, pitkän laskun alas Vuonon Valtakuntaan. Tummapuisen sillan alla kuohuva koski pauhasi vihaisimman ukkosen lailla, ja kallionseinämiä vasten paiskautuessaan se kuulosti satapäisen karhulauman karjunnalta. Thor saattueineen jymisti sillan poikki, hevosten korskuessa ja viskellessään hännillään. Aina välillä Thor loi silmäkulmastaan pitkän katseen orjan suuntaan, jonka pää riippui edelleen alhaalla. Tytön sirot kädet puristivat nahkaisia ohjia, mutta eivät lainkaan kömpelösti tai peloissaan, vaan tottuneesti kuin hän olisi ratsastanut koko ikänsä. Hänen ihonsa oli noussut kylmästä kananlihalle ja huulet sinersivät, arvatenkin häntä vaivasivat myös nälkä ja väsymys. Resuinen, useita kokoja liian suuri pellavapaita ei juurikaan peittänyt tytön reisiä ja sääriä, mistä tätä turhan usein muistuttivat sotilaiden vilkuilut. Thorin miehet olivat kuitenkin kunnollisia kunnian miehiä ja useimmat perheellisiä, ja Thor tiesi sen heidän silmistään, jossa ei kytenyt liiallista halua hänen omaansa kohtaan.
Vuonon Valtakunta otti heidät vehreydellään vastaan. Sen kylkiä pitkin juoksivat useat pikkupolut ja kapeat virrat, jotka yhtyivät vuonoa halkaisevaan veteen. Ja veden ylle oli rakennettu Thorin valtakunta, jonka jylhää palatsia ei oltu kullalla verhottu tai koristejalokiviin hukutettu. Sen ainoina koristeina olivat kaiverruksin ja riimuin koristellut pylväät, jotka tekivät kunniaa kuolleille sotureille, esi-isille ja menneillä kuninkaille. Talot olivat palatsin rinnalla pieniä ja vaatimattomia, mutta ilman niitä olisi Valtakunta ollut vain neljä seinää ja koristekaiverruksia. Savupiipuista ja soihduista kohoavat, ohuet savujuovat, kalan ja heinän tuoksu tekivät Thorin Valtakunnasta kodin. Hän vartioi omin silmin jokaista heinäkattoa, jokaisen talon jokaista kiveä ja kirppuista koiraa. Asukkaat olivat hänen lapsiaan.
”Erik, Leif!” Thor kutsui miehiään laskeutuessaan hevosensa selästä, ”Antakaa ratsuille niitten ansaitsema lepo, käskekää tallipoikien tehdä kaikkensa jotta ne pääsisivät kunnioitettujen isiensä luo kuollessaan!”
”Tapahtuu välittömästi, herra!”
”Ulf!” Thor vaihtoi katseen veljensä kanssa ja nyökkäsi orjaa kohti, joka viimein oli kohottanut katseensa nähdäkseen mitä oli tekeillä, ”Vie tyttö peseytymään ja lähetä hänet sen jälkeen luokseni. Katso että hän saa arvoistaan päällepantavaa.”
Ulf nyökkäsi ja loi veljelleen kiusaavan hymyn. Thor nousi palatsinsa laveat portaat ylös, riisuen samalla kypärän päästään. Siipisali otti valtiaansa lämpimästi vastaan, liekkien punatessa kiviset seinät ja kuun tihkuessa päätyseinän ikkunoista sisään. Kattoparruista roikkuvat viirit ja niihin maalatut karhut tuntuivat kääntävän sysimustat silmänsä kuninkaaseen ja karjuvan hänelle. Thor syleili salia katseellaan ja hieroi hymyillen partaansa.
”Thor, tervetuloa kotiin!”
”Lady Helin!” Thor nauroi sydämellisesti ja riensi halaamaan vanhaa taloudenhoitajaansa, ”Miten kaipasinkaan teitä sen synkkyyden keskelle!”
”Varmasti kun on orjamarkkinoista kyse” Lady Helin vastasi hieman toruvaan äänensävyyn, ”Kuningas oli kovin samanlainen kuin te, aina pistämässä sormensa sinne minne ei tahtonut.”
”Nukkukaa yönne rauhassa, lady-hyvä”, Thor hymyili ja käveli naisen ohitse käytävään, ”Niitten koukkunokkien saasta ei koskaan kosketa Vuonoa.”
”Eikö?” Lady Helinin ääni pysäytti Thorin kiiruhtavat askeleet.
Taloudenhoitajat olivat vaarallisia kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että he haistoivat kaiken, oli kyse sitten tulevasta myrskystä tai pilaantuneesta mausteesta. Toinen syy oli se, että heidän korviinsa tarttui ja jäi kaikki. Sanottiin, että kuurokin taloudenhoitaja kuuli sen, mitä kaukana laulettiin ja lähellä kuiskattiin. Lady Helin oli ollut Karhunkouran talossa paljon ennen Thorin syntymää ja hänen korvansa kantoivat pidemmälle kuin itse Maalla.
”Kohtele häntä hyvin”, Lady Helin kuiskasi ja laski kätensä Thorin olkapäälle, ”Orjat ovat väärin kohdeltuina pinttynyt tahra.”
***
Vesi höyrysi ja katseellakin tiesi, että se oli kuumaa. Silti Ulf kastoi siihen sormenpäänsä, ennen kuin katsoi orjaa kulmiensa alta.
”Se on sinulle”, hän sanoi, ”Kylve, kuten veljeni pyysi.”
Tyttö pysyi hiljaa ja tuijotti höyryävää vettä lasittunein silmin. Niitten harmaa pinta heijasti vettä ja silmät kimalsivat kuin kastepisarat, vaaleassa marmorihuoneessa veden väreet loivat pitkiä raitoja tytön iholle. Ulf alkoi ymmärtää, miksi hänen veljensä oli valinnut itselleen orjan ensimmäistä kertaa elämässään.
”Tuskin haluat näyttäytyä tuollaisena hänen luonaan”, Ulf rikkoi hiljaisuuden ja asettui istumaan huoneen seinää vasten nojaavalle tuolille tyttöä tuijottaen, ”Kylve.”
Orja siirsi katseensa Ulfiin, hitaasti kuin olisi pelännyt jotain. Hän ohjasi likaiset kätensä paitansa helmalle ja hivutti sitä ylemmäs kuin olisi tullut ulos suojakuorestaan. Jalkovälin karvoitus oli ohut ja siisti, lanteet ja vyötärö olivat pehmeällä kaarella ja täydessä sopusoinnussa keskenään. Ulf kohottautui paremmin istumaan ja sulki sitten silmänsä, juuri ennen kuin paita liukui tytön rintojen ylitse. Hän kuunteli miten kangas kahahti, miten orja kulki ylitse lattian ja upottautui veteen. Pitkä huokaus kulki huoneen poikki ja Ulf avasi silmänsä. Veden pinta väreili, mutta orjaa ei näkynyt. Ainoastaan tämän vaaleat hiukset olivat levittäytyneet veden pinnalle kuin auringonsäteet, ja hitaasti kirkas vesi alkoi värjäytyä tummemmaksi ja tummemmaksi. Muutama kupla nousi pintaan ja sitten Ulf nousi silmänsä uudelleen. Vesi läiskähti, sitä ropisi lattialle ja askeleet kiirehtivät lattian ylitse sermin taakse. Ulf kuuli miten vesi ropisi hiuksista, miten pyyhe kulki ihon ylitse ja miten huulilta karkasi huokaus toisen perään. Sitten askeleet tulivat takaisin ja seisahtuivat muutaman askeleen päähän.
”Sermin takana ovat sinun vaatteesi”, Ulf vastasi rauhallisesti ja tunsi epämiellyttävän polton reisiensä välissä, ”Korkeassa pullossa on santeliöljyä, jota sinä levität ihollesi sormiesi päillä. Älä levitä sitä jalkojesi väliin tai rinnoillesi, sillä sieltä Herra haluaa sinua koskettaa.”
Poltto alkoi käydä sietämättömäksi ja Ulf risti jalkansa niin luontevasti kuin kykeni. Jos orja olisi ollut kenen tahansa muun kuin hänen veljensä, olisi Ulf pakottanut tämän väkivalloin tiehensä. Nyt hänen oli kuitenkin istuttava kärsivällisesti ja odotettava, kunnes viimein tytön askeleet poistuivat sermin taakse. Ulf piti silmänsä suljettuina, mutta keskitti ajatuksensa häntä odottavaan ateriaan ja omaan kuumaan kylpyynsä. Thor olisi nauranut hänet nähdessään, äänekkäästi ja pitkään, sillä hän oli tottunut näkemään veljensä itsevarmana ja lujatahtoisena seurassa kuin seurassa. Siltikin, hän tiesi että Ulfin sisällä asui vielä äitinsä helmoissa viipyilevä esiteini, joka rakasti eläimellistä naimista, mutta punastui kuin pikkulapsi kun tuli puhe rakastelusta. Vielä kahden ja puolen suden huudon iässäkään Ulf ei ollut koskaan rakastanut naista, saati miestä.
”Ulos kylpyhuoneesta ja vasemmalla, herran huone on käytävän päässä”, Ulf ohjeisti, hän oli ajatuksissaankin pitänyt aistinsa auki ja kuullut, miten tyttö astui sermin takaa, ”Älä koske mihinkään mitä näet, tai katso kehenkään, jonka kuulet.”
Kului pieni tovi, sitten ovi kävi ja Ulfin silmät rävähtivät auki. Hän oli yksin huoneessa, jossa vesi piirsi vaaleita raitoja kiiltäville pinnoille ja lattialla oli pieniä lätäköitä, jotka vasta olivat valuneet orjan vartaloa pitkin. Ulf nousi, käveli ammeen äärelle ja katsoi harmahtavaksi värjäytyneen veden pintaa. Hänen oma kuvajaisensa katsoi takaisin ja vedestä erittyi voimakas hien ja lian haju, joka pistävänä työntyi sieraimiin. Ulf tunsi jälleen polton jalkovälissään, hän nojautui lähemmäs veden pintaa ja tuijotti kuvajaistaan kuin transsissa. Hän kastoi sormensa veteen ja veti sen pinnalta pitkän, vaalean hiuksen.
***
Huoneessa oli lämmin kylmimpinäkin pakkaspäivinä. Se saattoi monien mielestä näyttää rahvaanomaiselta, useine taljoineen ja kynttelikköineen, mutta Thor viihtyi siinä, eikä muiden mielipiteillä ollut väliä. Hän oli puolimakuulla lukemassa, kun ovi kävi. Kymmenien kynttilöitten liekit värähtivät siitä pienestä, tuskin tuntuvasta ilmavirrasta ja ovesta puikahti sisään pitkä, kapea varjo. Orja oli astunut sisään ja Thor nosti katseensa kirjansa kellastuneista sivuista. Kylpy oli tehnyt tehtävänsä. Liekkien kullankeltaiset ja punertavat sävyt imeytyvät vaaleaan ihoon, jota lyhyen pyjamamekon helmat kevyesti koskettivat. Vaaleat hiukset olivat kuin elokuinen vehnäpelto, vaaleat, joissa kulki kullanruskeita juovia. Kalvakoille poskilla oli kevyt puna ja sama väri oli löytänyt tiensä tytön huuliin. Hänen silmänsä eivät olleet enää lasittuneet, vaan heräsivät eloon liekkien lämmössä.
”Tule lähemmäs”, Thor kehotti ja sulki kirjansa, ”Näytät huomattavasti paremmalta kuin aiemmin.”
Orja otti muutaman varovaisen askeleen lähemmäs, kavahti kun Thor liikahti paksun taljan alla. Mies hymähti, siirsi kirjan käsistään yöpöydälle ja katsoi tyttöä pitkään. Hänen tarkat silmänsä näkivät, että tämä kärsi edelleen voimakkaista vilunväristyksistä.
”Sinulla täytyy olla kylmä”, Thor sanoi ja heilautti taljaa syrjemmälle, ”Tule tänne.”
Tyttö katsoi häntä hetken, sitten sänkyä ja sitten taas Thoria. Hänen silmistään oli vaikea lukea, oliko niissä inhon, pelon vai hämmennyksen värejä, vai kenties kaikkia. Orjia ei juuri koskaan kohdeltu hellästi, eikä heille jaettu kehotuksia, heitä käskettiin ja nöyryytettiin kuin eläimiä, kunnes viimeinenkin vapaan tahdon ripe oli nirhattu pois. Mutta Thor oli utelias, oli ollut jo pienestä pojasta saakka. Hän käytti tätä piirrettä varoen ja hillitysti, mutta sinä iltana hän oli ripustanut kaikki Ylimmän piirteensä naulaan ja antanut vallan niiden alla asuvalle ihmiselle. Hän seurasi tytön jokaista liikettä, katsoi pehmeästi muotoutunutta vartaloa ja kultaisia hiuksia, jotka olivat auringon kaunein lahja. Thor tiesi olevansa kiihottunut ja haluavansa nuorta Koskematonta, mutta nyt hän halusi odottaa. Ensimmäistä kertaa hän ei kiirehtinyt halujensa kanssa.
Thor nousi istumaan orjan istuessa sängylle. Tyttö ei katsonut häntä ja se oli korjattava. Thor vei kätensä sileälle leualle ja käänsi päätä, katsoen suoraan tytön vaaleisiin silmiin.
”Mistä sinä tulet?”
Tyttö katsoi herraansa hiljaa, uskaltamatta tai haluamatta kääntää päätään. Thor oli niin lähellä että saattoi tuntea tämän sydämen sykkeen ja kiinteät rinnat paidan lävitse. Kämmentä vasten puhalsi tasainen hengitys. Orja oli rauhallisempi kuin mitä Vuonon valtias oli kuvitellut. Monissa Valtakunnissa se oli väärin, sillä rauhallinen orja oli tunnetusti vaarallinen orja. Mutta Thor luotti kykyihinsä ja antoi tytön hengittää.
”Pohjoisesta”, tyttö sanoi ensimmäisen sanansa hiljaisella, soinnikkaalla äänellään, ”Kaukaa sellaisesta paikasta, ettet sinä ole siellä käynyt.”
Silloin Thor puristi sormensa voimakkaasti kiinni tytön siroon leukaan, niin että tämän huulilta pakeni säikähtänyt inahdus.
”Sinä olet orja ja minä sinun herrasi”, Thor työnsi sanansa tytön huulien välistä sisään, ”Voit olla vahva kuin Pohjoisen vuori, tuoksua huumaavasti kuin alppikukka ja nähdä kauas kuin Tuntureitten yllä lentävä kotka, mutta täällä sinä olet orja, eikä Vuono sinua muuna näe.”
Sitten Thor suuteli tyttöä. Se oli karu ja inhottava barbaarin suudelma, jossa hellyys oli tapettu ja romanttisuus karkotettu jonnekin, mistä sitä ei mikään enää pelastanut. Thor vei kätensä vehnänvaaleisiin hiuksiin, tunnusteli ja puristi niitä kuin silkkiä ja kuunteli tytön hurjasti takovaa sydäntä. Pelokkaana kuin pakeneva peuran vasa tyttö haukkoi henkeään suudelmien välissä, huokaili väristen ja etsi käsillään turvaa valtiaansa lihaksikkaasta yläruumiista, joka oli karhea kuin puunrunko ja vankka kuin sotalaiva. Thor kellisti tytön alleen, seisahtui hetkeksi ja katsoi tämän silmiä. Pohjoisen silmiä. Tyttö katsoi takaisin, rintakehä yhä kiihtyneesti kohoillen ja pehmeät sormenpäät herransa selkää pitkin juosten. Sormet seisahtuivat niskalle, odottivat ja alkoivat sitten hieroa. Thor murisi matalasti kuin karhu, tyytyväisenä ja naisen kosketuksesta nauttien. Hän sulki silmänsä ja antoi Koskemattoman sormien hyväillä itseään, leikkiä hänen hiuksillaan ja juosta välillä selkäänsä pitkin.
”Onko muita minun lisäkseni?”
Thor avasi silmänsä ja tytön sormet seisahtuivat. Monilla Ylimmillä oli usein enemmän kuin yksi orja käytössään, milloin seksuaalisia tarpeita tyydyttämään, milloin viihdyttämään muilla taidoillaan. Se puuttui Thorilta. Hänen Valtakunnassaan työskentelevät eivät koskaan olleet vain välineitä tai halvalla herjattavia narreja, vaan rakkaita perheenjäseniä, Vuonon poikia ja tyttäriä. Siksi salaa mielessään Thor kyseenalaisti valintansa orjan ostamisesta ja rotalle maksamisesta, muttei sanonut sitä ääneen.
”Se, kuten mikään muukaan minuun tai Perheeseen liittyvä, ei kuulu sinulle”, Thor sanoi hiljaa ja laski tytön kädet niskaltaan, ”Omistajasi mukaan olet Koskematon. Vanhako olet?”
”Riittävän nuori tyydyttääkseni Lunta nuoremman”, tyttö vastasi ja värähti kun Thor vei kätensä pyjamamekon kaula-aukolle.
Lumi oli Pohjoisen väen jumala, tai Suurin, kuten he jumalista puhuivat. Thor tiesi isänsä uskoneen Lumeen ja sen rangaistuksiin, joita myrkyn hahmossa liikkuva olento jakoi armotta kaikille Pohjoisen ulkopuolisille. Vuonon se oli kuitenkin aina jättänyt rauhaan, sillä kerran Pohjoinen oli ollut sen kanssa Suuressa Liitossa ja alistanut muut Valtakunnat omaan tahtoonsa. Pyjamamekon ohut kangas antoi periksi, kun Thor repi sen ja paljasti orjan alastoman vartalon. Tyttö sulki silmänsä samalla hetkellä kun kangas alkoi revetä, eikä avannut niitä, kun Thor siirsi kangasta syrjemmälle ihoa peittämästä.
”Kuka sinä olet?” Thor kuiskasi ja laskeutui suutelemaan tytön pehmeää ihoa, hän kuljetti käsiään tiimalasimaisen vartalon kylkiä pitkin, ”Olet pehmeä kuin höyhen, tuoksut kuin lumisten rinteitten kukka…”
Tytön huulilta herkesi jokin hymähdyksen tapainen, joka katkesi Thorin huulten löytäessä hänen rinnoilleen. Mies puristi niitä, suuteli ja näykki, kunnes tytön huokaukset olivat kiihtyneet aivan huipun tuntumaan. Silloin Thor syöksyi antamaan uuden, pitkän suudelman pehmeille huulille. Vuonon Valtiaan sisällä roihusi tuli, joka kanavoitui suudelmaan. Tytön selän taipuessa kaarelle Thor nosti tämän syliinsä ja antoi sirojen käsien hakea tukea itsestään. Tuli siirtyi tyttöön ja sulautui Pohjoisen kylmään, paljastaen jossain alistetun orjan kätköissä asuvan Ilveksen.
”Lumen tytär”, Thor kuiskasi ja ohjasi tyttöä levittämään reitensä, ”Minä omistan sinut.”
Tyttö sulki silmänsä Thorin miehuuden koskettaessa itseään. Sieltä, mistä kukaan ei ollut häntä ennen koskettanut. Pohjoisen tytär oli vahva ja väkevä kuin keskitalven pakkanen, mutta Koskematon oli vielä nupullaan oleva kevätkukka, joka vasta totutteli talven pakkaseen. Tyttö nojasi lähemmäs Thoria, silitti vahvoja kasvoja ja katsoi sotia nähneisiin silmiin. Thorin kädet nostivat tytön hiuksia ylemmäs ja antoivat niiden sitten pudota kuin auringonpisaroiden. He rakastelivat. Erilaisina kuin Pohjoinen ja Etelä, mutta samaa tulta ja pakkasta hengittäen. Tyttö ratsasti Valtiasta kiihkeästi ja himosta palaen, haluten vahvojen käsien karkeaa kosketusta. Ja Thor kosketti tyttöä, hyväili tämän jännittynyttä selkää ja suuteli kaulaa ja rintoja. Kynttilöitten liekit värisivät ja he pitivät kiinni toisistaan, tahdin kiihtyessä. Tytön huulet raottuivat pitkiin, pehmeisiin huokauksiin, hän haki tukea herransa selästä ja anoi liikkeillään tämän miehuutta täyttämään itseään. Thor oli vahva soturi, Vuonossa syntynyt ja sen karkeudessa kasvanut, ja sen mukaan hän nai tyttöä tämän syvimpään sopukkaan. Kun hän lopulta sai sen mitä tahtoi, hän kellisti orjan alleen ja huusi Pohjoista kohti.
***
Orja ei tahtonut saada unta koko yönä. Hänestä oli vuotanut verta ja paikat aristivat pahemmin kuin yhdenkään kidutuksen jälkeen. Hän hengitti ääni vapisten, selkä Thoriin päin ja yritti ajatella kotia. Mutta se oli mahdotonta, sillä tavalliseksi Kosketuksi muuttunut Koskematon ei kyennyt ensimmäisen seksikokemuksensa jälkeen muuta ajattelemaan, kuin Kosketuksi muuttumista.
”Nuku.”
Tyttö hätkähti ja kääntyi katsomaan Thoria. Tämä katsoi takaisin, eikä silmissä ollut merkkiäkään siitä, että Vuonon Valtias oli juuri hetki sitten nukkunut. Mies siirsi tytön hiuksia pois kasvojen edestä.
”Ei väsytä”, tyttö sanoi hiljaa, ”Sattuu.”
Thor rypisti kulmiaan, katsoi tyttöä ja veti tämän sitten syliinsä. Hän piteli hentoa vartta syleilyssään samoin kuin oli pidellyt kuolevaa äitiään ja silitti hiuksia samoin kuin oli silittänyt Valkyrian harjaa sen ollessa vielä varsa. Tytön kiihtyvä sydän rauhoittui hitaasti, se vaipui uneen ja lepäsi ilman pelkoa.
Viimeinen kynttilä sammui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti