Omistan runon ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa.
****
Aika tuntuu kuluvan niin äkkiä.
Päivät pyyhkiytyvät pois yhdellä liikkeellä.
Katoavat rantojen taakse, aaltoihin, tuuleen.
Vasta eilenhän olin lapsi.
Leikin, nauroin, en tiennyt maailman pahasta.
Vielä viaton ja tietämätön.
Mihin katosivat onnen päivät?
Aika jona kuljin turvallisessa hämärässä.
Vaihtuivat leikit puihin kaatuneisiin.
Huuhtoutuivat päivät pois aaltoihin.
Seison sileällä hiekalla yksin.
Katsellen korkeisiin kuohuihin.
Sinne katosivat päivät, aaltojen nieluun.
Kaikkosivat koettelemusten kolhut.
Kaipaan niitä mustelmia, viattomuuden symboleja.
Nytkö ne ovat kipeitä vain?
Pelon pieni piste polttaa.
Se kasvaa, kukoistaa, mustelmilla voittoaan juhlistaa.
Pienestä pelosta sikiää jotain suurempaa.
Mihin katosivat onnen päivät?
Miten pienestä pisteestä tuli elämäni keskus?
Seison sileällä hiekalla yksin.
Kuohut kohisten kohtaavat pisteen.
Muisto on mahditon miekkailija.
Piste laajenee.
Muiston nielaisee.
Seison sileällä hiekalla yksin.
Kuohut kohisten rannasta kaikkoavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti