Pihlan Suudelma

Tarinan tapahtumat sijoittuvat samaan maailmaan, joka esiintyy tarinoissa "Orja" ja "Malva". 

Omistan tarinan ja sen henkilöt. Mahdollinen yhteys olemassaoleviin henkilöihin ja tapahtumiin on puhtaasti sattumaa.

Virheistä vastaa iki-ihana wordpad, koska en omista Wordia tällä hetkellä.

***

Hänen nimensä oli Veli ja hän oli kahdeksanvuotias. Viikkoja ennen tapahtumaa isä oli vain kierrellyt ympäri taloa ja mutissut äreänä. Hän oli hermostunut, Veli huomasi, sillä niiden viikkojen aikana isä tuskin muisti perheensä olemassaoloa ja käyttäytyi kuin muistinsa kadottanut juoppo. Pihlan Suudelma, Muurin Vartijoiden virkaanastujaisseremonia oli isän murheenaihe. Veli tiesi isän palvelleen Muurin Vartijoissa, astuneen virkaan samassa iässä kuin hänkin ja tehneen tarinoiden veroisia tekoja Pohjoisen Maata puolustaakseen, mutta yhtäkään niistä tarinoista hän ei koskaan ollut kertonut. Mutta Muurin Vartijoiden pojista ja pojanpojista tuli Muurin Vartijoita ja tyttäristä ja tyttärentyttäristä Muurin Vartijoiden vaimoja. Kerran valittua tietä ei voinut kävellä takaisin. 

Virkaanastujaispäivänä Veli puki muiden poikien tapaan ylleen hienoimmat vaatteensa. Pihla oli Pohjoisen Maan jumalan, Tuohen Vaimo, ja kaikki kuvat tästä olivat niin kauniita, että Veli oli niitä usein jäänyt satukirjoista katselemaan. Naisen kasvot olivat maidonvalkeat ja silmät niin siniset ja kauniit, että niihin olisi voinut hukkua kuin järven äkkisyvään. Lainehtivat hiukset ryöppysivät olkien ylitse ja muistuttivat väriltään elokuista kaurapeltoa, vartalo oli siro kuin huolella hiottu veistos. Veli pyysi joskus äitiään laulamaan Pihlan laulun, surullisen kertomuksen siitä miten tämä oli tahtomattaan naitettu Tuohelle ennen Pohjoisen Maan syntyä. Veli nukahti, näki unta Pihlasta ja tämän kyynelistä, jotka jäätyessään muuttuivat Pohjoisen Maan talveksi. 

"Oletko valmis?" isä kysyi vakavana kun he seisoivat jo ovella tekemässä lähtöä.

"Olen", Veli vastasi sydän pamppaillen. 

Isä katsoi poikaansa ja kyykistyi tämän eteen, hän puristi heppoisia harteita ja silitteli rukiinvärisiä suortuvia pyöreiltä lapsenkasvoilta. Veli räpytteli hämmentyneenä silmiään. Isä osoitti hänelle hellyyttä ensimmäistä kertaa viikkoihin. 

"Muistathan mitä kerroin sinulle seremoniasta?" isä kysyi ja hymyili pojalleen, Veli oli takkatulen valossa näkevinään kostean peiton tämän silmien edessä. 

"Et voi puhua minulle seremonian aikana, etkä sen jälkeen?" Veli toisti epävarmasti, hän ei ollut varma olisiko se olennainen osa isän aiemmin pitämästä, pitkähköstä puheesta. 

"Juuri niin", isä vastasi ja nyökkäsi hymyillen, hän pyyhkäisi Veljen, "Mutta sinun täytyy tietää myös, että-"

"Kristoff, mitä sinä teet?"

Äiti katsoi ensin heitä molempia huolissaan, mutta kohdisti sitten isään katseen, jollaista Veli ei ollut aiemmin nähnyt. Äiti näytti melkein vihaiselta, mutta isä vastasi hymyllä, nousi seisomaan ja puristi poikansa olkaa. 

"Varmistin vain hänen olevan valmis", isä vastasi ja avasi oven, "Tulehan, Veli."
Ennen ulos astumista Veli katsoi äitiä hetken, hämillään ja kysyvänä. Äiti pudisti päätään, hymyili, ja muodosti huulillaan sanan: "mene". 

Seremonia pidettiin aina kesän ollessa kauneimmillaan. Pihlan Alttari oli Muurin ulkopuolella olevassa metsässä, joka kesäisin kukoisti kaikissa vihreän väreissä, vaaleimmasta tummimpaan. Sammalmättäillä surisi kimalaisia, linnut kantoivat vastakuoriutuneilleen ruokaa. Isä pysyi koko matkan vaiti ja Veljestä tuntui kuin metsä olisi hiljentynyt heidän kulkiessaan sen halki. Kun he pääsivät Pihlan alttarille, Veli tunsi ajan seisovan. Hän katsoi ympärilleen ja näki lapsia, joiden kasvot olivat yhtä hämmentyneitä kuin hänen omansa. Hän näki isiä, joiden kasvot olivat yhtä kivisiä kuin hänen isänsä. Pihlan patsaan, sammaloituneen puuveistoksen edessä seisoi Muurin Vartijoiden johtaja, Sysi. Kesälläkin hän oli pukeutunut paksuun, ruskeaan turkikseen ja hänen hiuksensa olivat sekaisin kuin ankaran lumipyryn jäljiltä. Hän oli massiivinen mies, paksu kuin puunrunko ja kaikki hänen tunteensa kätkeytyivät paksun mustan parran ja tuuheiden kulmien alle. 

"Lapsi ottakoon vastaan Pihlan Suudelman", Sysi julisti äänellä joka muistutti äreän, horroksesta heränneen karhun murinaa, "Hän palvelkotkoon Muuria ja sen Vartijoita, puhumatta pukahtamatta ellei veljensä veri ole virrannut!"

Kukaan ei toistanut sanoja, ei lausunut minkäänlaista valaa. Veli tiesi sen, sillä isä oli siitä kertonut, mutta itse seremoniaa hän oli luullut komeammaksi. Kaikki tapahtui hiljaisuudessa, Sysi kutsui heidät Pihlan patsaan ääreen ja käski heidän polvistua. He olivat polvillaan ja kiinni toisissaan, kunnes Veljen polvia alkoi särkeä. Silloin hän tunsi hennot kädet harteillaan ja näki edessään kaurapellon sävyistä tukkaa. Veli halusi katsoa, mutta kädet tuntuivat pitävän häntä aloillaan, kuin äiti, joka tahtoi estää lastansa lähtemästä sotaan. Hän tunsi suudelman otsallaan, rakastavan ja herkän.

"Muurin Vartija ei voi kulkea valittua polkua taaksepäin", naisen rauhallinen ääni julisti, "Nouse, poika."


Veli nousi ja naisen kädet putosivat ja katosivat hänen harteiltaan kuin vastasataneet lumihiutaleet. Hän kääntyi muiden poikien kanssa ja hänen edessään seisoi mies, joka kyyneltynein silmin ojensi hänelle hienoa, hopeakärkistä keihästä. Veli katsoi vieraita kasvoja, tuntien olonsa rauhalliseksi ja varmaksi ottaessaan keihään vastaan. Mies itki hiljaa ja pyyhkäisi rukiinväristä tukkaa. Hänellä olisi aina poikansa, mutta pojalla ei olisi häntä enää koskaan.