Tajunnanvirtaa: Se

Tajunnanvirtaa-tekstit eivät ole varsinaisesti novelleja tai runoja, vaan enemmänkin mielen perukoilta pulppuavia ajatuksia, jotka muutan tekstin muotoon. Johdonmukaisuus näissä teksteissä voi olla vähän niin ja näin, mutta kyllä niistä pitäisi jotain irti saada.

Tämänkertainen teksti käsittelee minulle harvinaisen tuttua aihetta.

***

Mä opiskelen, olen hyvässä ja terveessä parisuhteessa, mulla on rakastavat vanhemmat ja asioita joiden parissa viihdyn. On mulla kavereitakin, sellaisia joiden kanssa voi vaihtaa rennosti kuulumisia ja puhella niitä näitä. Asiat on ihan jees. Rahaa ei ole koskaan ollut kamalasti, mutta eipä se ole musta onnettomampaa tehnyt. Joo, asiat on ihan jees.

”Kakskytneljä vuotta”, sanon peilille.

Tuijottelen mekkoon puettua itseäni ja vedän hiukset toisen olkapään ylitse. Kämmenet hikoaa ja vatsassa tuntuu kurjalta.

”Kakskytneljä.”

Pyyhkäisen mun kämmeniä mekon helmaan, ravistelen vähän harteitani ja päästän huulilta pitkän puhalluksen. Kaikkein parhaiten asiat olis, jos se ei ois mun kanssa koko ajan. Se tulee paikalle aina silloin, kun mä sitä kaikkein vähiten kaipaan. Mä olen jo pitkään ollut sitä mieltä, ettei se voi olla vaan tunnetila, vaan että se on joku henki, Saatanan kätyri joka on lähetetty mun kiusaksi, jotta Saatana vois pitää hauskaa ja nauraa niin että tulee kuset housuun.

”Pärjäätkö sä nyt?” poikaystävä suukottaa mun hiuksia ja kiertää kädet takaapäin mun ympärille, rutistaa kevyesti ja saa vatsalta vastaukseksi kummaa mörinää, ”Mä voin viedä sut vielä kotiinkin jos susta tuntuu että -”

”Mä haluun tehdä tän!” puuskahdan päättäväisesti ja pyyhkäisen taas kämmeniä mekkoon, ”Muuten se on aina niskan päällä.”

”Okei.”

Se pilkkanauraa mun korvaan ja toteaa vittumaiseen sävyyn, etten oo koskaan näyttänyt niin epävarmalta. Ärsyttävää myöntää, mutta oikeessa on. Mä olen epävarma, pelokas ja niin helvetin ahdistunut, että oksettaa, polvet tutisee ja kämmenet hikoaa niin paljon että tuon kättelyssä varmasti mieleen liukkaan kalan. Nam. Naurahdan happamasti ja luon viimeisen vilkaisun peiliin, kun pitäis jo olla lähdössä. Juhliin. Bileisiin. Kekkereihin. Ei siellä montaa ihmistä oo, meidän lisäksi vaan viisi, mutta se saa tilanteen tuntumaan siltä kuin mä kävelisin alasti muiden ihmisten arvosteltavaksi. Helvetin sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on sen nimi.

”Sano sitten heti jos susta tuntuu että pitäs mennä”, poikaystävä kertailee tuttuja juttuja joita me aina käydään läpi näissä tilanteissa, ”Tai jos sä haluat mennä vaikka vessaan vetämään henkeä. Ihan mitä vaan, niin sano mulle.”

”Joojoo totta kai”, nyökyttelen ja väännän kasvoille irvistyksen joka ei ansaitse ees tekohymyn titteliä.

Ovesta kun päästään ulos, mä haluan ottaa jalat alle ja juosta täyttä päätä jonnekin metsään ja pysyä siellä. Pitkään. Tosi pitkään. Ehkä loppuelämäni. Toinen vaihtoehto olis vaan antaa jalkojen pettää ja pyörtyä teatraalisesti asfaltille. Mulla on kuuma, kädet hikoilee ja tärisee, kurkussa tuntuu ahtaalta ja vatsaa vääntää. Mua ei itketä, mut vittu että mä voin pahoin. Kuulen vaan miten se ja Saatana nauraa yhdessä, niin että kusi lentää oikein kaaressa kaiken sen räkättämisen voimasta. Eikä tähän edes tarvita mulle täysin tuntemattomia ihmisiä, mistä se on varmaan ikionnellinen, pääseepähän vähemmällä vaivalla. Ei, tähän riittää sellaisetkin tyypit, joiden pärstäkertoimet on mulle jo entuudestaan tuttuja.

”Kato me ollaan jo tässä!” poikaystävä ilmoittaa ylpeänä ja hymisen jotain vastaukseksi kun henkinen helvetti häämöttää kulman takana.

Mä kerron, mistä se paha olo, käsien muuttuminen liukkaiksi kaloiksi, ja polvien tutina tulee. Mulle tehtiin kaikilla kouluasteilla selväksi, että erilaisuus on ruma näky. Vähän kuin se rikkaruoho, jota kukaan ei halua omalle kotipihalleen, tai kulunut paita, jota kukaan ei halua vaatekaappiinsa. Nää tällaiset ei-toivotut yksilöt eristetään pois, hävitetään tai ne kokee muuten vain kurjan kohtalon, koska ne pistää silmään kaiken ”normaalin” ja ”ihan tavallisen” keskeltä. Kaikilla kouluasteilla oli samanlaiset, kirjoittamattomat säännöt mun kohdalla. Se on erilainen, eristä se. Sulje korvat kun se puhuu. Katso sitä pahasti tai sano siitä jotain paheksuvaa, ehkä se katoaa.

Tää johdatti mut sen luo. Vaikka ihminen olis mulle pohjimmiltaan miten kiltti tahansa, mä ”tiedän” olevani sen arvostelun kohde. Sen katseesta näkee että mulla on sen mielestä oudot vaatteet, että mun hermostuneisuuden merkki, jatkuva naurahtelu, on tosi noloa käytöstä. Jos mä kuulen väärin ja joudun pyytämään lauseen toistoa, se ajattelee heti että mä olen ärsyttävä. Jos joku ei vastaa mun hymyyn tai naura mun kanssa, se ei pidä musta. Se ajattelee että mä olen outo, nolo ja kertakaikkiaan vastenmielinen.

Monien mielestä tää on ihan naurettavaa. Uskokaa, niin tää on mustakin naurettavaa! Joka kerta, kun mä jänistän jostain sosiaalisesta tilanteesta, mä suutun itselleni ja mietin miksen voi olla normaali ihminen. Onhan se naurettavaa, että kakskytneljä vuotta oleva, nuori nainen ei voi mennä sosiaalisiin tilanteisiin kuin normaali ihminen. Ja on tosi absurdia pelätä, että kiltiksi ja mukavaksi todettu ihminen ajattelis susta kovinkaan pahasti, jos oot itsekin mukava ja hymyilet.

Me päästään poikaystävän kanssa sinne juhliin. Heti kun mä tapaan muut, ne hymyilee ja ottaa halauksin vastaan, mä rentoudun. Mulla on hauskaa ja viihdyn. Se menee pois ja Saatana joutuu pettymään kun ei saakaan kuseskella kaaressa koko tilaisuuden läpi.

Jälkeenpäin voi olla ihan tyytyväinen itteensä, suoriutui hyvin eikä pyörtynyt tai heittänyt lusikkaa nurkkaa. Jossain takaraivossa kuitenkin kutittelee pelko siitä ettei se mene koskaan pois. Kun mä nyt olen pakottanut itseni näihin henkisiin helvetteihin, mä huomaan, että se seuraa mua edelleen. Sillon sitten tulee niitä tuntien parkumisia ja sadatteluja siitä, miksen mä vois vaan olla normaali ihminen.

Haavan saaminen ei ole niin kivuliasta kuin sen parantuminen – parantuminen voi kestää tuskallisen pitkään.