Sylinterin ääni (The Last of Us fanfiction, K-18)

Tarinassa esiintyvä maailma, sekä Joel ja Tommy kuuluvat Naughty Dogille ja peliin nimeltä The Last of Us. Minä olen vain keksinyt tämän tarinan tapahtumat ja siinä esiintyvät sivuhahmot.

Tarina sijoittuu osaan niistä kahdestakymmenestä vuodesta, jotka hypätään yli pelin prologin jälkeen. En välttämättä suosittele lukemista, jos peliä ei ole pelannut, mutta sen haluaa pelata.

***

Kesäyön pimeimmät pari tuntia olivat jo ohitse, ja aurinko alkoi osoittaa elon merkkejä taivaanrannassa. Kaste kertyi lehtiin ja tipahteli pulleina pisaroina maahan, jostain kuului lintujen laulua. Oli yksi kauneimmista aamuista muutamaan kuukauteen, mutta kukaan ei ollut ihastelemassa sitä. Ei kukaan ollut ihastellut auringonnousuja enää pitkään aikaan.

Hiekkatien varressa oli vanha puutalo, jonka katto oli notkolla kuin vanhan miehen selkä, ovet irronneet ja ikkunat rikottu. Hyvin tyypillinen näky sellaisessa maailmassa, jossa elettiin. Kerran kauniit tapetit olivat nyt repeämiä täynnä, loisteliaat huonekalut rikki ja vaatteet kiireen kasvattamissa kasoissa pitkin lattioita. Täältäkin joku oli kuollakseen halunnut paeta, paikasta joka kerran oli ollut rauhan ja rakkauden pesä. Nouseva auringon valo tuntui surulliselta kurkistaessaan ikkunoista sisään. Ehkä kerran se oli onnistunut luomaan paikkaan onnea, mutta nyt sillä ei ollut ketä lohduttaa.

Joel katseli tuon valon vaellusta varjoisesta olohuoneen kulmasta. Miten se hitaasti laajeni ja sai rikkinäisen television hehkumaan, miten se teki revitystä nallesta levollisen oloisen. Mutta häntä valo ei löytänyt. Se ei havahtunut revolverin sylinterin ääneen, joka vuoroin hidastui, vuoroin nopeutui. Joel oli melkein unohtanut käsittelevänsä asetta. Hän oli jo monena yönä vain istunut ja tuijottanut, milloin aukeita peltoja, milloin jonkin hylätyn talon seiniä. Sylinterin ääni seurasi häntä uniinkin, se oli kuin kellon tikitys, jonka lyhyen ajan sisällä oppi jättämään huomiotta. Toisinaan Joel havahtui siihen, että piippu oli hänen ohimollaan, sylinterin yhä pyöriessä. Unettomuutta tärisevät kädet olisivat voineet painaa liipaisinta koska tahansa. Joel ei tiennyt oliko sillä väliä. Oliko sillä väliä enää. Kaikki oli muuttunut niin nopeasti, niin lyhyessä hetkessä, ettei hänen järkensä ollut pysynyt mukana. Hän ei kuullut ääniä vain unissaan, vaan myös valveilla. Pahinta oli valitus. Itkuinen, hätääntynyt valitus, joka viimeisillä voimillaan etsi tukea ja pelastusta. Aikansa Joel oli anonut sen katoamista, kunnes oli ymmärtänyt, ettei maailma enää antanut ihmisille armoa tai tuntenut sääliä heitä kohtaan. Oli kestettävä ja selviydyttävä, tai valittava helppo ulospääsy.

Helppo.

Oli vaikea muistaa kuinka monta kertaa Joel oli tahtonut painaa liipaisinta. Kuinka monta kertaa hänen sormensa oli jo hipaissut sitä. Nopea liike ja kaikki olisi ollut ohitse. Niin helpolta se kuulosti, niin vaivattomalta ja nopealta pieneltä teolta. Mutta kun hän kerta toisensa jälkeen päätti päiviensä olevan ohitse, sormet lakkasivat tottelemasta häntä. Ne laittoivat vastaan Joelin niin vakaalle halulle kuolla.

Ensin Joel ei tahtonut myöntää sitä itselleen. Hän oli vihainen itselleen, ärähteli itselleen ja aina välillä nosti aseen ohimolleen kuin terroristi panttivankinsa ohimolle. Hän haastoi itseään, syytti itseään pelkuruudesta ja huusi, toisinaan itki ja huusi. Sitä seurasi aina rauhoittuminen, hän lysähti istumaan ja huohotti kuin taka-ajettu villieläin. Sitten hänen poskensa kostuivat. Katkeruutta ja surua täynnä Joel syytti maailmaa kaikesta, myös siitä pienestä, häilyvällä liekellä palavasta elämänhalusta sisällään. Hän ei tahtonut myöntää sen olevan olemassa. Hän uskoi päiviensä jo menneen, sillä miksi aika muuten olisi korjannut pois jotain, minkä olisi kuulunut vielä olla elossa?

Auringon valo kosketti Joelin kenkien kärkiä. Revolverin sylinteri lakkasi pyörimästä ja hän nousi ylös, sulloen aseen koteloonsa. Ulkona oli kaunis päivä, lämmin, mutta sitä raikasti pieni tuulenvire, joka tarttui Joelinkin hiuksiin. Hänen askeleensa olivat muuttuneet laahaaviksi ja selkä painunut kumaraan, kauempaa katsottuna häntä olisi voinut erehtyä luulemaan tartunnan saaneeksi. Mutta Joelia painoi väsymys, eikä kesäkään tuntunut suloisen lämmittävältä tai virkistävältä. Kieli tuntui palalta paperia suussa, kuivalta ja karhealta, silmäluomet olivat painavammat kuin mitä Joel jaksoi kantaa. Kun sievä maalaismaisema vaihtui betonilähiöihin ja vielä savuaviin ruumiskokkoihin, muuttui auringon leppeä paiste vihaiseksi poltteeksi. Tien pinta väreili, tuulen suhina katosi ja pilvet pakenivat pois näkyvistä. Joel kuuli oman, kärsivän huohotuksensa, jokin yksittäinen sana eksyi välillä sen joukkoon. Hän ei ollut enää varma etenikö askeltakaan, vai oliko sekin vain hänen päässään.

Silloin pitkän kadun toisella puolella Joel näki ihmishahmon. Mies siristeli epäluuloisena silmiään kunnes oli varma näkemästään. Pitkä, tumma siluetti seisoi väreilevän tien pinnalla.  Tottuneesti Joel hapuili aseen käteensä ja etsi hahmon tähtäimeen. Hahmo heilutti kättään.

"Hei!" miesääni huusi.

"Kuka siellä?" Joel huusi takaisin, eikä lakannut osoittamasta aseellaan, hän tiesi elämänsä olevan siinä kiinni.

"Hei!" ääni vastasi kuin itsensä kaikuna, mies heilutti edelleen kättään.

"Kuka siellä?" Joel turvautui myös toistoon ja korotti samalla ääntään, "Vastaa minulle!"

Joelista tuntui, että katu oli muuttunut pidemmäksi hänen jokaisella askeleellaan. Hahmo tuntui vetäytyvän aina vain kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes se lopulta seisoi huiskuttamassa erään talon kuistilla. Samassa pilvenrepale peitti auringon ohikiitäväksi hetkeksi ja hahmo katosi. Joel pysähtyi kuin seinään, hänen asetta puristavat kätensä valahtivat veltoiksi. Kangastus.

"Helvetti..."

Hän lysähti istumaan kuistin portaille ja kaivoi repustaan vesipullon. Keveydestä ei ollut vaikeaa päätellä, missä mentiin. Joel sai tuskin huulensa kosteiksi, kun pullo jo ilmoitti tyhjyydestään. Useimpiin taloihin oli ehditty jo paljon ennen häntä tai sitten niistä paenneet ihmiset olivat vieneet kaiken elintärkeän mukanaan karanteenialueille. Puhtaita jokia ja puroja sai etsiä paljon kauempaa.

"Jokohan olisi aika kuolla, Ukkoseni?" Joel puhui taivasta kohti.

Mutta Ukkoa eivät olleet ihmisten murheet enää vuosiin kiinnostaneet. Vihtahousu oli nyt asukkaana yläkerrassakin, samalla kun Ukko vietti lokoisia eläkepäiviään jossain tuntemattomassa lomakohteessa.

"Niin kuin sinä kuulisit", Joel murahti ja heittäytyi hetkeksi selälleen, "Ilmoita kun viilenee."

Viilennys saapui vain muutamaa tuntia myöhemmin rankkasateen muodossa. Joel heräsi pisaroihin kasvoillaan, kuistin katos vuoti. Nopeasti hän avasi vesipullonsa korkin ja asetti sen kuistin ulkopuolelle, istahtaen hetkeksi itsekin harmaan taivaan alle. Salamat kulkivat taivaankantta pitkin, kuin pilvien takana olisi ollut useita sähkölinjoja piilossa. Joel katseli asfaltin tummumista, sanomalehtiä jotka liikkuivat sadeveden mukana viemäreihin. Kuistilta avautui näkymä toiselle kadulle, jonka päässä oli autoista ja piikkilangasta rakennettu muuri, ja piikkilangan päällä makasi kuollut mies. Epäluulo ja pelko olivat tappaneet ihmisiä enemmän kuin naksuttelijat, maailmasta oli tullut oikea selviytyjien leikkikenttä, jossa pelinappuloiden kaatamista ei kaihdettu. Joel tuijotti kuollutta miestä pitkään. Kun vesi alkoi valua pullon suun yli, hän nosti pullon huulilleen ja joi. Sitä oli vaikea tehdä ahnehtimatta, sillä läpikuultava neste oli pelastus kuivumisen partaalla olleille sisukaluille. Viileä virta kulki Joelin ruumiin lävitse, ja niinpä hän juotuaan huokaisi - pitkästä aikaa syvään, tyytyväisyydestä jonka niin pieni ilo toi.

Siinä sateeseen katsellessaan hän tuli ajatelleeksi veljeään. Joelin arvion mukaan oli tullut kuluneeksi viikko siitä kun Tommy oli lähtenyt etsimään ystäviään, joiden piti asua "ihan kulman takana". Ainahan Joel oli tiennyt veljensä hätäiseksi, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen hän ei ollut odottanut hylätyksi tulemista. Hätiköity johtopäätös ehkä, mutta siltä Joelista tuntui; koko maailma näytti hänelle yleisiä käsimerkkejä.
Kun pilvipeite viimein alkoi rakoilla ja sade hellittää, Joel jatkoi matkaansa. Automuurin päälle asetellusta piikkilangasta löytyi painunut kohta jonka ylitse pääsi kapuamaan, toisella puolella oli vastassa asuinalueen pää, joka haarautui kahteen suuntaan. Joel seisahtui tienhaaraan.

"Katsotaanpa... vasemmalla meillä on tietä ja metsää. Oikealla taas..."

Joel melkein nauroi.

"Tietä ja metsää, hyvät naiset ja herrat."

Hän lähti enempää miettimättä kulkemaan oikealla, uskoen sen johtavan kauemmaksi tulosuunnasta. Joel yritti muistaa missä Tommy oli sanonut ystäviensä asuvan, mutta hatarimmatkin muistikuvat peitti korvissa soiva sylinterin ääni. Sen alle hukkui myös Tommyn rauhallinen ääni, ääni joka arvatenkin oli yrittänyt lohduttaa häntä. Joel kuitenkin muisti veljensä käden leuallaan, silmät katsomassa omiinsa ja katseen, joka lupasi elämän voiton. Siinä suhteessa he olivat aina olleet erilaisia. Tommy etsi sitkeästi toivoa sieltäkin, missä sitä ei ollut koskaan ollutkaan.

Joel tuli vanhalle puusillalle. Sen alla karjui vaahtoava koski, jylisten kuin keskikesän ukkonen. Asfaltti muuttui toisella puolella hiekkatieksi ja sen molemmille puolille nousivat korkeat kalliot, joiden päällä kasvoi havupuita. Sateen jälkeen niiden tuoksu oli voimakas. Joel katseli koskeen siltaa ylittäessään, miten veden ylle nousi pieni sateenkaari auringon osuessa roiskeisiin. Kauempana virrassa hyppi muutama kala, ja niiden suomut kiilsivät yhtä kirkkaina kuin sateen kastelemat kalliot. Astuessaan kallioiden väliin Joel huomasi kosken jylinän heikkenevän, ja levottomuus iski häneen kylmän tuskanhien aaltona. Havupuissa ei laulanut yksikään lintu. Tienvarsilla vastaan tuli parikin lava-autoa, joita ruoste oli jo hyvällä tahdilla syönyt. Joel latasi aseensa, varmisti sen ja hetken päästä sylinteri alkoi pyöriä.

Kuin vastauksena, hän kuuli hiljaista naksutusta.

Naksuttelija oli yhden auton kimpussa. Se oli työntänyt sientä kasvavan päänsä etuikkunasta sisään ja Joel pidätti hengitystään nähdessään hampaiden välistä valuvan veren. Kuljettajan paikalla istuvan miehen päästä oli tuskin puoliakaan jäljellä. Kasvot oli koluttu inhottavia kuoppia täyteen ja jäljellä oleva osa aivoista retkottivat puoliksi olkapäällä. Joel erotti kauhun huutoon jähmettyneen suun ja puristi asetta kädessään. Naksuttelija oli täysin keskittynyt ruhon kaluamiseen, Joel tiesi ettei voinut tulla nähdyksi. Hän katsoi ylöspäin nousevaa tietä eteenpäin. Kallion juurella kasvoi kapea raita ruohoa. Joel katsoi naksuttelijaa, pidätti hengitystään ja otti sitten hitaan askeleen taaksepäin. Hiekka rapisi kenkien alla, mutta naksuttelija pitäytyi aloillaan, sen hampaista kuului muutama terävä napsahdus ja verta purskahti ilmaan. Joel sulki silmänsä ja valmistautui toiseen askelmaan. Hänen kantapäänsä tavoitti jo ruohon. Naksuttelijan suusta kuului epämiellyttävä maiskahdus, miehen pää retkahti vasemmalle. Enää ei tarvinnut kuin vetää toinen jalka taaksepäin ja Joel olisi turvassa. Hän valmistautui.

Pamahdus.

Vesipullo kieri tietä alaspäin ja kallioiden välissä sen ääni kuulosti jyrisevältä traktorilta. Naksuttelija kohotti päätään, kirkui ja sähisi ja lähti ontuvalla askelluksella juoksemaan Joelia kohti. Kiihtyneesti hengittäen Joel kohotti asetta, varmisti ja ampui. Luoti singahti ohitse, mutta pamahdus sai naksuttelijan äänen nousemaan, se ravisti päätään uhmakkaasti ja heittäytyi Joelin kurkkuun. Ase lensi kaaressa kauemmas, Joel huusi ja rimpuili, painaen verta valuvaa suuta kaikin voimin kauemmas itsestään. Naksuttelija oli raivoissaan, se pisti vastaan sähisten kuin pelokas kissa ja painoi peukaloitaan Joelin kurkkua vasten. Kakoen ja irvistellen Joel yritti vääntäytyä irti otteesta, pitäen samalla naksuttelijan hampaita loitolla itsestään.

Kuului pamahdus.

Naksuttelijan sientä kasvava pää repeytyi kappaleiksi ja ruho lysähti elottomana Joelin päälle. Ilma palautui keuhkoihin ja Joel yski.

"Se ei purrut sinua, eihän?"

Joelin silmissä pyöri hänen kohottaessa katsettaan. Nainen, ehkä hieman kahdenkymmenen yläpuolella, katsoi häntä ruskeilla silmillään. Tummanpunaiset laineet oli vedetty sotkuiselle poninhännälle ja yllään hänellä oli likainen, ruskea nahkatakki ja kuluneet farkut, jalassa rispaantuneet lenkkarit. Kädessään hän piteli Joelin hengen pelastanutta metsästyskivääriä.

"Ei", Joel vastasi lyhyesti ja nousi jaloilleen, hän oli pään mitalla naista pidempi.

"Ne kuulevat herkästi kaiken", nainen sanoi ja tönäisi kiväärin piipulla naksuttelijan raatoa, "Olet ensimmäinen elossa oleva jonka olen nähnyt viikkokausiin."

Se ei ollut yllätys. Monien voimat loppuivat ruoan ja veden puutteen vuoksi, jotkut menettivät järkensä nähdessään kadotuksen ympärillään. Joel nosti aseensa maasta ja pyöritteli sitä käsissään. Hän uskoi naisen vaarattomuuteen, muttei laskenut muuriaan kokonaan alas. Naksuttelijoita vastaan piti ehkä taistella, mutta ihminen oli se, mitä piti pelätä.

"Nimi on muuten Lucy", nainen esitteli itsensä, "Sitä ei tule ensimmäisenä ajatelleeksi omaa nimeään kun vastassa on naksuttelija. Tai ihminen."

Sanoessaan "tai ihminen" Lucy loi pitkään katseen Joeliin ja mies huomasi miten tämä puristi kivääriä rystyset valkeina.

"En näe mitään syytä pamauttaa sinusta sisuksia pellolle", Joel vastasi kuivasti ja laski itseään osoittavaa kiväärin piippua, "Et yrittänyt tappaa minua vaikka olisit voinut, ihmissyöntiä en ainakaan vielä harrasta ja sinäkään et näytä siltä että piilottelisit lihatehdasta metsän kätköissä."
Lucy loi pienen hymyntapaisen ja viittasi metsään.

"Saat tulla todistamaan viimeisen väittämäsi todeksi omin silmin. Asun ystäväni kanssa yhdessä vanhassa rotiskossa metsässä. Ei mikään arkkitehtuurin riemuvoitto, mutta päätä suojaa katto ja ystäväni osaa varoittaa naksuttelijoista ajoissa."

Lucy lähti nousemaan mäkeä ylös ja Joel jäi hetkeksi aloilleen. Hän katsoi naksuttelijan raatoa, suuntaan mistä oli tullut ja vesipulloa, joka oli miltei johtanut hänet kuolemaan. Naksuttelijan raato alkoi jo haista. Joel seurasi Lucya rinteeseen.

"Et sanonut nimeäsi", Lucy sanoi, "Murteestasi päätellen olet jostain päin Texasia. Et ihan lähellä kotia."
"Kaikki kaatui hetkessä", Joel mutisi , "Olen Joel."

"Joel..." Lucy maisteli nimeä suussaan kuin se olisi ollut kovinkin eksoottinen, "Meitä oli suurempi joukko ennen kuin naksuttelijat pääsivät yllättämään meidät metsästysreissulla. Ei ketään Joel nimistä, kylläkään, mutta toinen Lucy siinä joukossa oli."

Lucy ei sulkenut suutaan koko matkan aikana. Hän puhui edesmenneestä perheestään, kodistaan, poikaystävästään ja ulkoilmakonserteista, joita kaipasi eniten. Hän mainitsi soittaneensa viulua mutta kyllästyneensä siihen, tavanneensa poikaystävänsä huoltoasemalla ja oppineensa aseen käytön isältään. Joel kuunteli vain puolella korvalla ja vastasi epämääräisesti mutisten jos Lucy sattuikin kysymään jotain. Nainen oli sen verran puhelias, ettei välittänyt takertua epämääräisiin vastauksiin, vaan jatkoi omia tarinoitaan. Metsässä Joel tunsi olonsa hieman rauhallisemmaksi. Sateen kastamat puut tuoksuivat pihkalta ja puolukanvarpuja kasvavassa maassa vipelsi silloin tällöin muutama hiiri. Joelista tuntui kuin he olisivat sukeltaneet toiseen maailmaan, niin rauhallinen metsä oli. Ei kuulunut inhottavaa naksutusta, muttei heitä ympäröinyt tunkkainen hiljaisuuskaan. Jopa sylinterin ääni tuntui rauhoittuvan ja vaimenevan Joelin pään sisällä ja hänen jännittyneet hartiansa laskivat.

"...ja sen jälkeen olin varma etten näe valoa enää koskaan!"

Joel havahtui Lucyn naurahdukseen ja näkyyn, joka häämötti heidän edessään. Kirjaimellisesti keskellä metsää oli ränsistynyt mökki, ei tosiaankaan mikään arkkitehtuurin riemuvoitto, kuten Lucy oli aiemmin ilmaissut. Mökin seinät olivat kai ennen olleet kirkkaan punaiset, mutta nyt niiden maali oli lohkeillut melkein kokonaan irti ja punaisesta oli tullut lähes harmaata. Katto oli notkolla kuin juhtahevosen selkä ja ikkunat oli laudattu kiinni, talon etualalle jäi vanha kivikaivo.

"Ei ehkä näytä hyvältä", Lucy naurahti, "mutta katto kestää rankkasadettakin aika hyvin. Tule, ystäväni on sisällä."

Ovi oli kiinni ruosteisella munalukolla, mikä tavallaan huvitti Joelia. Lucy selvästi uskoi sen pitävyyteen, sillä hän oli asettanut lukkoon koodin, jolla ovi aukesi. Sisällä haisi ummehtuneelle ja siellä oli hämärää, valo pysähtyi laudattuihin ikkunoihin. Ruosteisessa naulakossa riippui paksumpi turkistakki, joka kunnostaan päätellen kuului Lucylle. Lyhyen käytävän päässä oli pieni kylpyhuone, jonka ovi oli jätetty selälleen, raosta Joel näki hämmästykseen melkein täysin valkoisiksi puunatut kaakelit. Oikealla puolella oli portaikko, jonka lipastot ja hyllyt olivat muuranneet umpeen.

"Liikaa aikaa", Lucy hymyili huomatessaan Joelin hillityn hämmästyksen, "Yläkerrassa olisi kai makuuhuone, mutta näet varmaan ettei sinne ole asiaa."

Lucy heitti huolettomasti takkinsa turkistakin seuraksi ja jätti aseensa nojaamaan seinää vasten. Joel ei luopunut omista tarvikkeistaan.

"Hei Eli!" Lucy kutsui ja käveli Joelin ohitse talon vasempaan siipeen, "Tule tervehtimään uutta tuttavuutta."
Joel kuuli miten jokin kilisi olohuoneessa. Sitä seurasi vinkuva haukotus ja hetken päästä Lucyn jalkoihin tassutteli valtava saksanpaimenkoira. Sen suuri häntä heilui tarmokkaasti Lucyn kumartuessa rapsuttamaan pystyjen korvien välistä.

"Vanha, mutta älykäs poika", Lucy hymyili kun koira siirtyi nuuhkimaan Joelin kättä, "Oliko teillä kotona koskaan koiraa?"

"Ei", Joel vastasi ja rapsutti Eliä leuan alta, säyseästi koira sulki silmänsä ja sen häntä viuhtoi ilman halki, "Tämäkö se sinun ystäväsi on?"

"Ei ole muita", Lucy vastasi ja oikaisi itsensä, "Haluaisin sanoa että kaipaan juttuseuraa, mutta olen huomannut Elin riittävän varsin hyvin. Se ilmaisee ymmäryksensä paremmin kuin ne joille on puhelahjoja siunattu."

Joel söi sinä iltana paremmin kuin pitkään aikaan. Lucy tarjosi paistettua kyyhkyä ja säilykevihanneksia, sekä puhdasta vettä, joka maistui kaikkea ruokaa paremmalta. Eli sai kaluttavakseen luut, joita se rouskutti omassa nurkassaan vielä pitkään senkin jälkeen, kun Lucy ja Joel olivat syöneet.

"Et siis muista minne olet matkalla", Lucy kertasi sitä vähää minkä Joel oli kertonut, "Sääli, olisit saanut minusta ja Elistä matkaseuraa."

"Onko sinulla varaa jättää tätä paikkaa?" Joel kysyi kulmaansa kohottaen, "Tiedätkö edes mitä metsän toisella puolella on?"

"Voin olla nuori, mutta ihan tyhmä en ole", Lucy vastasi hymyillen, "Hiukan kauempana täältä on vesivoimala. Sen sisällä asui kerran melkein pienen kaupungin kokoinen ryhmä ihmisiä. Naisia, miehiä, lapsia. Kävimme siellä kerran joukolla. Minä ja Eli, toinen Lucy, Jake, Randolph ja Catherine. Löysimme tyhjiä vuoteita, seinien täydeltä värikkäitä piirroksia, avaamattomia säilykkeitä, kirjoja ja vaatteita, kirjeitä. Se oli omanlaisensa helvetti, Joel."

Eli asettui Lucyn jalkoihin ja laski päänsä tämän syliin. Lucy rapsutti saksanpaimenkoiraa otsasta. Joel halusi yhtäkkiä syyttää naista, sanoa ettei tämä ollut käynyt lähelläkään helvettiä. Mutta Lucyn uteliaisuuden jo varsin hyvin tuntien, tämä olisi vain alkanut kysellä kysymyksiä, joihin Joel ei halunnut vastata. Nyt kun sylinterin ääni oli ensimmäistä kertaa vaiennut, Joel halusi pitää sen poissa. He istuivat pitkään hiljaa, kunnes Lucy lopulti nukahti kissamaiselle kerälle Joelin viereen. Hiljainen tuhina, sitten pehmeä kuorsaus täyttivät huoneen ja Joel jäi yksin valveille, vailla pienintäkään väsymyksen tuntoa. Hän vilkaisi Eliä, jonka silmät olivat puoliksi kiinni, pää etujalkojen päällä. Koira oli melkolailla omistajansa näköinen, Joel ajatteli ja hymyili. Hän nousi sohvalta ja venytteli puutuneita, särkeviä jäseniään. Eli ei reagoinut. Sylinterin ääni alkoi hiljaisena takaraivossa, mutta Joel pudisti sille päätään ja kävi vessaa kohti.

Tarkasti puunattu huone tuntui valoisammalta kuin muu talo yhteensä ja Joel saattoi hämäränä nähdä oman kuvajaisensa kaakeleista. Hänen jalkoihinsa osui jotain. Vanha paperivihko oli kellastunut ja vettynyt, mutta ryppyisiltä sivuilta erottui lukukelpoista tekstiä. Joel kohotti kulmiaan ja katsoi ovenraosta olohuonetta kohti. Hän painoi yhden aukeaman auki ja kuljetti silmiään hoippuvan tekstin ylitse.

Pelottaa ihan vitusti. Rando ja Cat ovat olleet poissa ainakin tunnin, vaikka heidän piti viipyä vain kymmenen minuuttia. Toisen Lucyn itku tekee minut hulluksi, eikä Jake sano mitään. Vittu jos ne munapäät ovat kuolleet, vannon että tapan jokaikisen saatanan naksuttelijan. 

Seurasi muutama sivu tyhjää, ennen kuin teksti jatkui.

Ne helvetin vatipäät olivat pysähtyneet kuksimaan pusikossa! Räjähdin niin pahasti että Elikin alkoi haukkua säikähtäneenä. Kiva että rakkaus kukoistaa tässä Jumalan hylkäämässä maailmassa mutta ihan oikeasti. Toivotaan ettei huominen metsästys mene perseelleen sydänkäpyjen takia. 

Joel naurahti hiljaa ja käänteli sivuja eteenpäin. Monen tyhjän sivun jälkeen vastaan tuli ensin kokonaan mustaksi väritetty sivu, ja sen toisella puolella luki vääristynein, isoin kirjaimin yksi sana.

KUOLLUT.

Joel tuijotti sanaa hetken ja käänsi sitten sivuja vastakkaiseen suuntaan. Alkupään sivut olivat täynnä piirroksia, jotkin niistä niin säädyttömiä että niiden päälle oli joku toinen sotkenut. Kuvia ympäröivät sanat ja lauseet, lainaukset tunnetuilta henkilöiltä ja laulujen sanat. Joel pudisti päätään ja laski vihon paikalla, josta oli sen nostanut.

***

Aamulla sekä Eli että Lucy olivat kadonneet. Joel heräsi reppunsa tyynynään ja takki peittonaan sohvan vierestä, kun kuuli sateen takovan vanhaa kattoa. Tuuli natisutti rakenteita ja Joel nousi istumaan.

"Lucy!" Joel kutsui naista ja hapuili asetta käteensä.

"Lucy!"

Ei askelia, ei vastausta, ei Elin kaulapannan kilinää. Joel nousi seisomaan ja ärähti selän pistäessä vastaan. Yöllä oli ollut yllättävän kylmä siihen nähden että elettiin keskikesää. Joel avasi ulko-oven ja painoi munalukon kiinni ennen lähtöään. Tuuli ulvoi ja valitti minkä ehti, se repi puista havuja ja lehtiä ja pakotti sateen lähes täydelliseen vaakatasoon. Kasvoja ruoskivalta sateelta oli vaikea nähdä eteensä ja muutaman askeleen jälkeen Joel sai sylkeä sadevettä suustaan.

"Lucy!" Joel karjui tuulta vastaan yrittäessään nähdä eteensä.

Edes hänen kaikunsa ei vastannut vahvana, tuuli nielaisi sen ja kiitti vimmatulla ulvonnalla. Joel kiroili rumasti painellessaan sateen pehmittämiä mättäitä eteenpäin, huutaen vuorotellen Lucya ja Eliä. Sade paiskautui naamaan kuin myrskyisän meren hyökyaalto, liimaten Joelin vaatteet ihoon kiinni. Kaikki tuntui näyttävän samalta, minne katseen ikinä laskikin ja Joel tiesi kulkevansa umpimähkään johonkin suuntaan, toivoen tai toivomatta että tavoittaisi Lucyn ja Elin.

"Joel!"

Joel pysähtyi kuullessaan pelokkaan huudon. Sitä seurasi tuttu naksuttelijan rääkäisy ja aseen pamahdus. Eli haukkui ja murisi.

"Lucy!" Joel huusi keuhkojensa täydeltä ja juoksi suuntaan, josta uskoi äänien tulevan.

Äänet tuntuivat kiusallaan hajoavan metsän jokaiseen suuntaan, pyörittäen Joelia kuin karusellissa. Mies loikki mättäiden ylitse pitkin, korkein harppauksin ja sylinterin ääni alkoi voimistua takaraivon perällä, leviten kohti koko päätä. Mitä nopeammin, pidemmin ja korkeammin askelin hän juoksi, sitä selkeämmin hän ymmärsi olevansa myöhässä. Ase oli pamahtanut ainakin kahdesti tai kolmesti ja Eli haukkunut yhtäjaksoisesti useamman minuutin, kun Joel vihdoin näki edessään kamppailevien hahmojen häilyvät ääriviivat.

Lucy pyristeli raivokkaasti naksuttelijaa vastaan. Sientä kasvava ruumis oli painunut tiukasti kiinni naisen rintakehään ja Eli retutti muristen toista sienen peitossa olevaa jalkaa - turhaan. Naksuttelija ei tuntunut piittavan koirasta tuon taivaallista, vaan keskittyi painamaan verta ja mätää valuvaa suutaan kohti Lucyn likaantuneita kasvoja.

"Päästä - vittu - IRTI!" Lucy kiljui ja latasi polvensa kömpelösti naksuttelijan vatsaa kohti, mikä sai sen horjahtamaan, muttei tarpeeksi.

Joel latasi aseensa, varmisti ja ampui yhden hyvin tähdätyn laukauksen. Luoti upposi pään läpi ja naksuttelija horjahti niin, että Lucy pääsi sen alta ja tarttumaan omaan aseeseensa. Kun naksuttelija nousi, nainen otti vauhtia ja iski aseen piipun suoraan kaulan läpi. Hän viimeisteli työn potkaisemalla otusta tuntuvasti vatsaan.

"Hitto..." nainen huohotti ja kääntyi Joelin puoleen, "Kiitos."

"Tasoissa ollaan", Joel vastasi, "Miksi hitossa sinä hävisit noin vain?"

"Elillä on tarpeet" Lucy sanoi ja pyyhki märkiä hiuksia kasvoiltaan, "Se on koira, jos et muista."

"Olisit voinut sanoa", Joel murahti, "Minulla on ollut miellyttävämpiäkin aamulenkkejä."

"Kuin myös", Lucy vastasi irvistäen, "Kuule, sinun pitää lähteä."

Lucy oli äkkiä painanut päänsä alas ja tämän silmissä oli vaivautunut katse. Vasta silloin Joel huomasi, ettei Eli ollut tullut tämän lähelle. Saksanpaimenkoira seisoi kauempana ja tuijotti heitä epäluuloisesti kuin olisi jo vuosia kulkenut ihmisiä näkemättä.

"Ymmärrän", Joel sanoi, "Sinua on purtu, eikö?"

Lucy kohotti nopeasti kasvojaan ja Joel näki tämän silmät täynnä kyyneliä ja viivaksi nipistetyn suun. Nainen oli vihainen ja Joel odotti jo saavansa nyrkistä, mutta Lucy laskikin takkiaan ja kääntyi selkä Joeliin päin. Syvät hampaan jäljet pulppusivat vielä verta ja punainen oli värjännyt Lucyn paidan selkämyksen.

"Eli huomasi sen heti kun pääsin jaloilleni naksuttelijan alta", Lucy sanoi surullisesti hymyillen ja katsoi murisevaa koiraansa, "Minä opetin sen tunnistamaan ja varoittamaan tartunnan saaneista. Ironista, eikö?"

Joel ei vastannut. He seisoivat kuuntelemassa tuulen ulvontaa, sadetta ja Elin aina silloin tällöin taukoavaa murinaa. Joelin yllätykseksi sylinterin ääni oli kaikonnut.

"Rando, Cat, toinen Lucy ja Jake..." Lucy sanoi jonkin ajan päästä, "Kun kävimme metsästämässä, kun naksuttelijat yllättivät meidät... muistan miten meitä kaikkia pelotti ihan helvetisti. Jake, joka oli aina lukenut seikkailukirjoja, hän... Rando kysyi häneltä oliko siinä tilanteessa tarpeeksi seikkailua. Ja me nauroimme, paitsi Cat, joka voimakkaan kristillisen kasvatuksen saaneeksi kiroili yllättävän hyvin. En ollut silloin vielä oppinut kantamaan asetta täysin oikein, horjuin ja ammuin kohteen ohi varmaan viidesti, kädet tärisivät. Ääni oli varmaan pahin, useampi ase ja kaikkien äänet kaikuivat metsässä ja sekoittuivat naksuttelijoiden ääniin. Korvia särki ja niissä soi vielä kauan sen jälkeen kun kaikki oli ohi. Toinen Lucy alkoi heti itkeä hysteerisesti, Jake ei halunnut katsoa ketään. Randon ja Catin katseista tiesin heti että..."

Lucy piti tauon. Joel katsoi poispäin.

 "He kaikki pyysivät melkein kuorossa minua tekemään sen. Minun piti laittaa heidät riviin ja lopettaa kuin jotkut saatanan elukat. Tai ei, ei elukat, vaan mielisairaat murhaajat. Rando hymyili typerästi ja minä käskin toista Lucya pitämään turpansa kiinni ja lopettamaan itkemisen. Cat rukoili ja Jake, se hiton tollo...  he pyysivät että minä jakaisin oikeutta. Mitä vitun oikeutta, Joel? Mitä vitun oikeutta on tappaa omat ystävänsä?"

Lucyn hartiat tärisivät ja Joel näki kyyneleiden valuvan sadeveden sekaan. Nainen nyökytteli omille sanoilleen ja katsoi sitten hymyillen Joelia.

"Sen jälkeen kun olin... sen jälkeen minä vannoin tappavani jokaikisen naksuttelijan ja jättäväni niiden purtavaksi kaiken, mitä ne kiinni saavat", Lucy jatkoi hetken päästä, "En halunnut ottaa sitä riskiä että pelastaisin jonkun, näkisin pureman ja joutuisin antamaan armoa."

"Pelastit minut", Joel sanoi, hän oli melkein unohtanut miten tuuli ja sade riehuivat heidän ympärillään.

"Niin, pelastin sinut", Lucy vastasi ja nyökkäsi, "Älä kysy miksi, koska en tosiaankaan tiedä. Kiroilin tuntuvasti kun olin ampunut sen naksuttelijan paskaksi."

Joel ei vastannut.

"Mutta nyt sinun pitää mennä", Lucy jatkoi ja katsoi Joelia synkästi kulmiensa alta, "Mihin suuntaan menetkin, pääset täältä nopeasti ja helposti pois."

"Mitä sinä aiot tehdä?" Joel kysyi tahtomattaankin, "Entä Eli?"

"Minä tiedän mitä teen", Lucy sanoi ylpeästi, mutta Joel näki pelon tämän silmissä, "Hyvästi, Joel."

Joel katsoi naista ja koiraa kauan, epäröiden vielä hetken, ennen kuin käveli heidän ohitseen. Tuuli ja sade ottivat hänet huomaansa kuin lapsen, joka piti tuudittaa pois kaikesta entisestä. Joel käveli ja käveli, yhä vain kauemmas ja taakseen katsomatta. Hän ei kuullut asetta, ei pian enää Elin matalaa murinaa, eikä Lucyn ääntä. Ei naksuttelijoita, eikä sylinterin ääntä.

Ja hän tiesi olevansa matkalla Bostoniin.